RUNSASVIVAHTEINEN ARGUMENTAATIOKETJU SIITÄ KUINKA TAIDE JA LAPSENOMAISUUS EROTTAMATTOMASTI OVAT YHTÄ

”Minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin olla Panda. Oikeastaan, mitä tarkemmin asiaa ajattelee, sitä kohdalleen osuvammalta se tuntuu. Sinä olet ilmetty Panda.” 

”Seuraavaksi totuus kuin limanrykäisy syvältä kurkusta – tarkoitan tällä sitä, että kun kuulen sanottavan ’panda’, ajattelen välittömästi sen viehkeyttä, pörröisyyttä, ja sitä miten valtavan kiehtovaa on se, että sillä on valkoinen turkki, että ylimalkaan on olemassa valkoista karvaa, tiedättehän, ja samanaikaisesti minussa herää valtaisan lenseä ja ikään kuin emomaisen rakastava hellimisenkaipuu, minä tunnen suorastaan vastustamattomana ajatuksen laskea käteni sen valkoiselle turkille ja paijata sitä hellästi, nuuhkaista sen turkkia ja suukotella hempeilevästi sen korvantausta, pörröttää käsilläni sen kuontalokarvoja… Mutta tätä vastoin minun on mahdotonta hahmottaa maailmaa asettuen pandaksi itsekseen – nyhjöttäisinkö vain aloillani, löhöäisinkö istuma-asennossa niin kuin pandat näyttävät televisiodokumenteissa tekevän, jos ymmärrätte, ja pupeltaisin sokeriruokoa? ei, jotenkin ajatus ei ole lainkaan tyynnyttävä – tarkemmin ajatellen pandan persoona on maallikkobiologille aikamoinen arvoitus. Viihde- ja mainosteollisuudessa panda esitetään, se on tuotteistettu vain jonkinlaiseksi hellimisobjektiksi, eräässä mielessä läpeensä epäitsenäiseksi luontokappaleeksi, myötätuntomme ja hoivaviettimme kohteeksi. Viihdeteollisuus kaltoin kohtelee pandaa.” 

”Hienoja ajatuksia.” 

On Suuri Hahmonrakennuspäivä. Se merkitsee tuiki tavallista torstai-iltaa VRH-harjoitushuoneessa. 

Hengähdämme kohtausharjoittelusta ja uppoudumme syvällekäyvemmin hahmojen luonteenlaatuun ja keholliseen kuvittamiseen. Aloitamme ihkasomaattisesta, irtiottomaisesta harjoituksesta, jossa näyttelijöiden tulee valita jokin eläin, jonka he katsovat mahdollisimman osuvasti ja ’kaikinpuolisesti’ vastaavan omaa henkilöhahmoaan. Keräännymme ympyrämuodostelmaan, käymme innoittavan polveilevia keskusteluja, ja tämä harjoitus, jälleen kerran, nostattaa minussa päällehyökyvän ajatusvyöryn. 

Eläinharjoituksen kantava ajatus on yksinkertaisuudessaan efektiivinen: kun näyttelijä on valinnut nähdäkseen roolihahmoaan vastaavan eläinkunnan edustajan, hän rakentaa ensin harjoitushuoneessa eläimen, joka verkalleen, asteittain, kokee muodonmuutoksen ja muuntuu henkilöhahmoksi, säilyttäen kuitenkin useita eläimen käyttäytymiselle leimaa-antavia piirteitä. Tätä työtapaa suositaan kuulemma tavan takaa eritoten farssien näyttämöllisessä ylöspanossa. Eläin kangastelee näyttelijän mielessä ja ohjaa hänen jokaista elettään, liikeratoja: mitä pitemmälle Rambo-teatteriproduktion harjoitusperiodi etenee, sitä myöntyväisempi olen ajattelemaan, että näyttelijälle viime kädessä ovat käyttöarvoisia ainoastaan hyvin selkeäsuuntaiset pohjatuumaukset, vain se mikä on nähtävissä. Näin ilmaistuna tämä tietenkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei, syystä tai toisesta, minulle vanhastaan ollut. 

Ajatellessani eläinharjoituksen neuropsykologista taustakudosta, paaluttuvat pohdintani lapsuuteen, metafyysiseen ikään. Ainakin minä muistan tuolloin alinomaa pohdiskelleeni, oikea vaudevillemäinen ajatuksellinen huvittelukeinoni oli tarkkailla vastaantulevia ihmisiä kaupungilla ja pähkäillä, mitä eläintä he oikeastaan kovinkin muistuttivat. Tallensin ohikulkijan kasvonpiirteet ja kaiken muun ulkonaisen eideettiseen muistiini ja kun lopulta äkkäsin, että hänhän oli flamingo tai mangusti, kun hänen kaikki nonverbaaliset eleensä, kun kaikki hänessä yhtäkkisesti olikin silkkaa flamingoa tai mangustia, ei totisesti ottanut kauaakaan ennen kuin tuo ihminen, sikäli kun hän vielä säilyi tietoisuudessani tarkkapiirteisenä ja ilman että tuoreet kiertolaishavainnot olivat sitä sumentaneet, muuttui jonkinlaiseksi humaaniksi eläininkarnaatioksi, ja se puolestaan oli minusta niin kohisevan hauskaa, että puhkesin helakkaan nauruun, jota vanhempani, joiden kanssa tavallisesti liikuin, tietenkin kummastelivat suorasukaisesti. ”Mitä kummaa hekotat?” he peräsivät. ”Sitä on vaikea selittää”, vastasin heille oitis. Ja niin sitä tuolloin olikin, vaikea, suorastaan mahdoton selittää. En kyennyt purkamaan ajatuskulkuani kirurgimaisella tarkkuudella, en samoin kuin tänä päivänä ja tätä kirjoittaessa, ja siksipä aina tuo viimeisin ajatus ampaisi päähäni ikään kuin äkkiarvaamattoman silmänräpäyksellisesti ja vailla mitään koossapitävää logiikkaa. Tämän vuoksi sellaista, niin kuin ympäröivät ihmiset sen hahmottivat, tyhjännauramista, esiintyi tiheälti ja miltei joka käänteessä. 

Antauduin esityksen vietäväksi ja unohdin itseni, taikka: elin esitystä jokaisella solullani – tiedättehän te nämä, kaikkein korkeaviritteisimmät ylistyslauseet mitä kulttuuriluomuksista voimme julkituoda. Eikö niissä, kokijan haltioitumisessa ja myötäelämisen ihastuksessa, olekin jotain ytimeltään kovin lapsenomaista? Pidän vastaansanomattomana, että vaikka kulttuuriluomus itsessään ei olisikaan naivistinen, on myötäelämisen lumouksessa aina jotakin tavattoman lapsenmielistä. Ja tällöinhän on johdonmukaista, että näyttelijä voi rakentaa roolihahmoaan samojen havaintomekanismien ja katsantotapojen kautta, joiden lävitse lapsi tarkkailee maailmaa ja tutkii ympäristöään, toisin sanoen: jos yleisön hurma on lapsen hurmaa, niin silloinhan näytelmää voidaan myös rakentaa lapsen silmin. 

Tahollaan nämä pakottomasti, kuin luonnostaan yhteenkiertyvät mietteet lujittavat jo ennestään vahvaa kokonaisnäkemystäni siitä, että enemmän kuin muuta, taide ja kulttuuri ovat paluuta lapsuudenpäiviin, ihmettelyn pakahduttavaan eksistentiaalisen iloon – ja mitä todemmin, sen hurmaavammin. 

Yhtäältä myös kirjoittamiseni ja sen rinnalla kaiken mielikuvituksenvaraisen työni ymmärrän samojen lainalaisuuksien mukaisesti: tässäkin teatteriproduktiossa koen elinvuosien tuoman ’kurttuotsaisen uravalinnan’ asemesta ikään kuin jatkavani, eläväni yhäkin lapsuutta, ja loppujen lopuksi kaikki pragmaattinen kehitykseni kirjoittajana, tinkimättömän teknillinen valveutuminen, palvelee samaa. 

Se, että kirjallinen sivistykseni laajeneminen tai sellaisen kehkeytyminen vie minua, hänelle joka ymmärtää, oikeastaan etäämmäksi rikkiviisaudesta ja muusta sofistikoituneesta, likemmäksi ihmettelyn aikaa ja lapsuuttani, on kauneinta mitä saatan ajatella. 

Kulttuurillinen heräämiseni.  

Syvintä kuviteltavissa olevaa harmoniaa. 

Esikoiskirjailija Nadja Sumanen, jonka elämänmyönteisen Rambo-kirjan lämpiäispainokset saamme käsiimme ensi viikon tiistaina, tekee tänään visitaation harjoituksiimme. 

Kellon lyödessä viisi luotaan VRH:n sisäänkäynniltä kiinteäkatseisesti Rautatientorin ihmisvilinään, kunnes hän äkkiä putkahtaa selkäni taakse, vastakkaisesta suunnasta.

Käännähdän. 

Harkitsemme halausta.