perjantai 18. joulukuuta 2015

JÄLKISANA – YLIMAALLINEN ILMESTYS SKODA OCTAVIAN HAHMOSSA

Menneen viikon keskiviikkona Kansallisteatterin Omapohjassa koitti Rambo-performanssin jäähyväisnäytäntö. Olimme työstäneet esitystä syyskuun ensiviikoista pitäen, rakentaneet sitä kuin värikylläistä, uhkean monenkirjavaa freskoa. Laskemattoman monet ajatukset olivat kiinteytyneet teatterikappaleeksi ja Omapohjan näytäntökauden päättyessä, viimeisen esityksen iltana, mieleeni änkesivät asiaankuuluvan melodramaattiset, mahtipontiset ja sentimentaaliset ajatukset. Oli todettava vääjäämätön – päätepiste, loppu. 

Yleisön kadottua kotimatkalle teatteritilaan ja sitä ympäröiviin lämpiöihin levisi raatelevan eleginen kaipauksen tuntu. Lavarakenteet purettiin, yksi toisensa jälkeen. Sen seuraaminen kosketusetäisyydeltä oli kammottavaa, suorastaan sietämätöntä: tunsin kuin minuuteni olisi piesty ruhjeille, kuin identiteettini joka oli näinä aikoina niin vahvasti ja erottamattomasti henkilöitynyt Ramboon, mestattaisiin pyövelimäisesti, paljain käsin. Esitystilaa leikkaavat nyörit, joihin oli ripustettu kaikenmoista sekalaisaineksista kesänviettorekvisiittaa tylsäpiikkisestä talikosta metallikorvoon ja juhannusvihdasta kauhtanamaiseen leninkiin, riuhtaistiin alas. Silmiemme edessä teatterintekijöiden ammatillisen tragedian anomalia – persoonani käytävällä viruvissa jätesäkeissä. 

Sisälläni muljahti. Herkistyin.  

Seuraavana aamuna nukuin myöhään, näin hourailevia unia. Kun viimein havahduin valveille, lekottelin vuoteessani pitkän tovin. Katselin kattoa verestävin kelmu-silmin. 

Mielenkuohuni oli talttunut ja kykenin jälleen ajattelemaan selvästi ja määrätietoisesti. Ajatukset toivat lohdun. 

Muuan poeettisen kierrätysvirkkeen mukaan olemme olemassa vain toistemme sydämissä. Se, mikä ei tavoita tietoisuuttamme ja elämänpiiriämme, tiedättehän, se maailma ei ole meille todellinen. Kun tämä tikahduttava solipsismi asetetaan teatterintekijöiden ammatillista tragediaa vasten, löydämme jotakin perimmäisen huojentavaa, hoivaavaa ja lohtua tuovaa: jos Rambosta yksikin taiten toteutettu näyttämökuva, replikointi tai koko avartava ja sulostuttavan lämminsydäminen pohja-ajatus, jos jotakin esityksestämme syöpyi katsojakuntamme mieliin, tyhjenevät elegiset tunnot painekattilan tavoin – mitä muuta tämä on, jollei ikuisuuden ilmenemismuoto? 

Matka jonka olen kulkenut, ajatustaival, on ollut unohtumaton ja ennen muuta tavattoman opettavainen – koen roihuavaa tarvetta lausahtaa vielä julkisestikin kiitokseni Elinalle, joka soi minun paitsi nähdä hurmaavan läheltä korkealuokkaisen näytelmän kehkeytymisprosessin, myös tilaisuuden vaikuttaa ja ottaa kantaa taiteellisiin sekä dramaturgisiin linjaratkaisuihin. Omapohjan jäähyväisnäytännön jälkeisinä päivinä olen läpikolunnut harjoitusperiodin hyörinässä rustaamiani reunamerkintöjä ja hajamietteitä, koostanut ne yhteen. Näin on muotoutunut jonkinlainen yksityinen maksiimikokoelmani, Teatteriohjaamisen Ensyklika – rykelmä yleisohjeiksi juonnettavia periaatteita, jotka ovat luovuttamattoman kallisarvoisia, päätinpä sitten myöhemmällä uravaelluksellani tukeutua niihin, tai murskata ne. 

Todettakoon vielä se, että kun alkukesällä minulle esitettiin toive Rambon Julkisen Työpäiväkirjan kirjoittamisesta, säännönmukaisesta ja kiehtovan omavaltaisesta työstä, se oli osapuilleen parasta mitä juuri silloin saattoi tapahtua. Sittemmin olen blogin suhteen, kivistävän kertautuvasti, epäillyt kaikkea – suurin huolenaiheeni on ollut se, että syvähenkiset ja taideteoreettisiksi äityneet merkintäni ovat ikään kuin ’eriparisia’ itse näytelmän kanssa. Tätä kirjoittaessa ymmärrän duubion järjettömyyden ja mielettömyyden – aiheellista onkin kysyä: mitä samanhenkisyys sitten olisi tarkoittanut? 

Uskoakseni tämä osoittaa, vankkumattomasti, että juuri minun tuli luoda Julkinen Työpäiväkirja, kirjallinen punos, koko paperinen universumi. 

Näiden merkintöjen maaninen kirjoittaminen avasi patoluukkuni. 

Nyt voin hyvin taas. 

Teatterimaailmassa kohtityöntyy toistuvasti mystifioitu määre "ensi-illan taikapiiristä". Kovapintaisena pragmaatikkona ilkeän epäillä, että kyseessä on perustavimmiltaan vain vinha, produktiivinen toimeliaisuus jonka kantaesityksen läheisyys luo, ts. "ilman deadlineja mikään ei koskaan valmistuisi". Oheista otosta olen katsellut hartaan pitkällisesti, kärsivällisesti, etsien vastausta – jotain merkityksellisestä se tuntuu signaloivan, mutta mitä? Tätä mietin yhäkin, saamatta vastausta. 

Viimeisen esityksen iltana, ennen hyvästienjättöä, tapahtui sävähdyttäviä. 

Teatterin tyvenelle oli pysäköity syvänsininen farmarimallinen Skoda Octavia, otaksuakseni jokaista piirtoaan myöten sellainen, jolla Rambo uneksijanomaisissa, sykähdyttävissä haaveiluissaan kuvitteli biologisen isänsä kaartavan pihaan. 

Katsoin autoa kookkaasta ikkunasta, silmät ymmyrkäisinä, ajatellen: ylimaallinen ilmestys Skoda Octavian hahmossa. 

Lausuttuani herkkätuntoiset hyvästit työryhmällemme, heille joihin olin kiivasluonteisen harjoituskautemme aikana niin kovasti kiintynyt, lähdin. 

Poikkikadulla pyörteili tuuli. 

Kuvittelin kumaran hahmon pakkautuvan autoon ja ajavan tiehensä. 

maanantai 7. joulukuuta 2015

RÖNSYILYÄ

Taustoitettakoon niukkasanaisesti: julkaistuani tässä blogissa marraskuisen kronikoinnin ”Juonikasta markkinointiproosaa”, tekstivuodatuksen joka oli kurittomuudessaan ja heltymättömyydessään eräänlaista totuudenetsintää sekin, tunsin mekastaneeni kylliksi. Toteuttaneeni vähäistä, mutta kuitenkin sanottavaa väärämielisyyttä: päällystin Rambon omilla ajatuksillani, olkoonkin että ajatukset olivat yksinomaan harjoitusprosessin hyörinässä sukeutuneita. Kaipasin moniäänisyyttä, olinhan tässä julkaisukanavassa lopen kyllästynyt omaan ääneeni. Käännyin Jimi Holmbergin, näyttelijämme, puoleen. Tämänkertainen merkintö onkin hänen. Jimi pohtii roolityötään, ryhmädynamiikkaamme ja Rambo-nuortenromaanin viehätysvoimaa. On maanantai, 7.12. 
Ensi-iltaviikko. 

Taiteilijoiden keskellä tunnen itseni petturuksi ja teeskentelijäksi. Aivan kuin jokaisella olisi suunnaton palo, äärettömästi intohimoa tehdä juuri sitä, mihin on keskittymisensä kohdistanut – oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta tai teatterista. En voi välttyä alemmuuskompleksilta istuessani nuoren, asiantuntevan teatterilupauksen vieressä tai kätkeä sitä pientä kateutta, jota koen kuunnellessani ikäisteni säveltämiä kappaleita. Kateus muuntuu nopeasti kiukuksi – kuinka minä kehtaan edes väittää tekeväni taidetta, kun toiset ovat näin suvereeneja? 

Rambo-teatteriproduktion koe-esiintymiset jäivät mieleeni erityisesti tarjokkaiden laadun suhteen – pyrkijöinä oli monia todella taidokkaita esiintyjiä, joiden läpipääsyn ajattelin olevan taattu. Ihmiset tulkitsivat erilaisia tilanteita ja harjoitteita niin vakuuttavalla otteella, etten todellakaan kadehtinut Elinaa. Koe-esiintymiset jakautuivat kahdenlaisiin pienryhmärykäisyihin. Ensimmäistä varten tuli opetella monologi, joka esitettiin 3-4 hengen ryhmissä. Tämän lisäksi esitimme erinäisiä improvisaatiokohtauksia ja luimme tekstiä tapaillen eri tunnetiloja – hyvin perinteistä näyttelijänharjoittelua siis. Pääsin esittämään monologin rikollisen hahmossa, ja yksi vankilaimprovisaatiokin toteutettiin. Kenties minä vain sitten luihuine piirteineni olin kuin räätälöity Riston rooliin, samoin kuin oli mahdoton nähdä sopivampaa Ramboa kuin Eetu tai sopivampaa Liinaa kuin Annukka. Useampaan otteeseen Elina on puhunut treeneissämme siitä, että hän katsoi näyttelijävalinnoissamme taitojemme lisäksi myös olemustamme – siis soveltuvuuttamme rooliin. Nyt kun olemme tehneet tätä elokuusta lähtien, tinkimättömästi, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.  

En lähtenyt Rambon koe-esiintymisiin syväluotaavan ja monipuolisen tarinan vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että teatterikärpänen puraisi minua. Kalliolais-castilla maustettu näytelmä Kansallisteatterissa? Kiehtovaa! Päälinjat juonesta selvisivät minulle kuin ohimennen, hakuprosessin aikana. 

Rambo on tarinana simppeli, mutta äärimmäisen tärkeä. Sen teemat – erilaisuuden hyväksyminen, oman tilan löytäminen – ovat nuorille keskeisiä, mutta liian usein nuortenkirjallisuudessa sivuutettuja. Tarinassa kuljetaan iloisten ja aurinkoisten hetkien kautta pimeälle puolen, sivutaan niin alkoholismia kuin internetin predator-kulttuuria. Rambo on ylivilkas joukkoon sopeutumaton nuori, epätäydellinen ja juuri siksi täydellinen tällaisen tarinan päähenkilöksi.

Syytämme helposti nykyaikaa ja lääketiedettä liiallisesta diagnosoinnista, lääkkeillä turruttamisesta. Ei kuitenkaan ole vain ilkeiden lääkärien vika, että nykyään yhä useampi lapsi saa ADHD-diagnoosin. Kyseessä on oikeamminkin se, että tunnistamme helpommin tällaisen käytöksen – juuri tämän takia Rambo on äärimmäisen tärkeä tarina. ADHD:n ollessa hyvin mediaseksikäs puheenaihe, tarvitsemme realistisia ja sympaattisia tarinoita aiheen tiimoilta. Rambon opetuksiin kuuluu, ettei ylivilkkaudesta tai erilaisuudesta tule vaieta, eikä erilaisia yksilöitä teljetä koekaniineiksi. Yhteiskunnan tulee sopeutua näihin yksilöihin eikä toisinpäin.

Esitän Rambon äidin Annan miesystävää, Ristoa. Riston näytteleminen on etuoikeus, sillä häneen kulminoituu yksi Rambon hienoimmista viesteistä: habitus ja ulkoinen olemus eivät ole yhtä ihmisen arvon kanssa. Risto on mitä on: rähjäinen turjake, jota voi vaivatta epäillä autostereoiden varastamisesta. Tämä ei kuitenkaan kaikinpuolisesti määrittele häntä – pinnan alla on läheisiään varauksettomasti rakastava mies, joka on valmis poistumaan mukavuusalueeltaan auttaakseen muita. Hahmokehityksen mittaan Risto ei kuitenkaan vaihda flanellipaitaansa puvuntakkiin. Sellainen olisi tasapäistämistä, ihmisen asettamista samaan muottiin. Rambon viesti on juuri päinvastainen. Ihminen voi näyttää kierolta, kenties skolioosi on latistanut hänen ryhtinsä, mutta silti hän voi olla oikeamielinen, hyväsydäminen. Puvut ja ulkomuoto eivät tee ihmistä, toiminnat ja ajatukset tekevät. 

Koen onnistuneeni tyynnyttävästi hahmon kehittelyssä. Ilmeisin vaihtoehto olisi ollut karski, rääväsuinen linnakundi, mutten osaa antaa sirolle olemukselleni sellaista muotoa. Lähdin ajattelemaan roolityötä pikemminkin tunteiden kautta. 

Risto on joutunut tuntemaan joukkoon kuulumattomuutta ja ennakkoluuloja, Rambon lailla. Tämä on muovannut hänestä aran ja estoisen – hän ottaa minimaalisesti kontaktia tuntemattomiin ja heihin, jotka vaikuttavat epämieluisilta. Tämä näkyy vaitonaisuutena ja välttelynä, joka patoaa aggression ja saa sen lopulta purkautumaan, ryöpsähdellen. Risto on kuitenkin vahva – Annan sairastuttua masennukseen hän voisi lähteä lätkimään ja touhuta ties mitä hämärähommia, mutta sen sijaan hän paiskii visusti töitä ja pysyy loppuun asti Rambon ja Annan tukena. Mieleni olisi tehnyt kehittää Riston ja Rambon suhdetta entisestään. Siihen olisi kuitenkin vaadittu useampi kohtaus lisää. 

Oppimisprosessina Rambo-teatteriproduktio on ollut huikea. Olen oppinut paljon näyttelijäntyöstä ja mennyt paikkoihin, joihin en uskonut meneväni. 

Jouko Turkan metodeihin perustuva harjoite eräänä treenikertana teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Juoksin romahtavan, palavan kaupungin keskellä etsien pikkuveljeäni, ja heti perään riitelin ryhmäläiseni kanssa – ei, tämä ei ole vain poseerausta ja Broadwayta. On huikeaa, miten paljon näyttelemisessä on kyse oikeista tunteista, eikä vain tunteiden imitoimisesta. Uskon saaneeni näyttelijänpalettiini lukemattomasti uusia pikku kikkoja, joilla parantaa työskentelyäni vastakin. Suurin oivallukseni on se, ettei Suurta Oivallusta ole – teatteri on subjektiivisuutta, yksilösuorituksista muodostuva kokonaisuus. Ei ole yleismaailmallista säännöstöä, joka määrittelisi Hyvän Näyttelijän. 

Viime päivinä esiintyjälämpiössä ja treeneissä on ollut hyvä fiilis, jännityksestä ja kiireestä huolimatta. Kun ei tarvitse jännittää muiden seuraa, tunnelma pysyy rauhallisena ja hallittuna. Kyseessä ei ole porukan tuttuus – monikaan meistä ei tuntenut työtovereitaan entuudestaan, mutta silti tunnelma on vapautuneempi kuin monissa yhteisöissä. Vapautuneisuus johtaa siihen, että ideoita lentää herkästi ja näin myös näytelmä jalostuu. Myös yhteisö tuntuu turvalliselta. Työilmapiiri on kannustava, eikä turhanaisiin ongelmiin takerruta vähimmässäkään määrin. Oikeastaan suurimmat ongelmamme ovat satunnainen työrauhan rönsyilevyys ja kiireen aiheuttama kireys. Nekin, luullakseni, esiintymisrutiini hätyyttää. 

Puhuessamme Rambosta, rönsyilevyys ei olekaan enää negatiivinen asia. Rambo ottaa rönsyilyn positiivisena ja hyväksyttävänä asiana, jota tulee vaalia – kaikkihan ovat hiukan vinksallaan. Produktiomme on täynnä loistavaa roolityötä, koskettavaa tunnelmointia ja mieleenpainuvia hetkiä. Tämän työn hienous on siinä, ettei kaikki koko ajan ole niin täydellistä – niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa. 

torstai 19. marraskuuta 2015

JUONIKASTA MARKKINOINTIPROOSAA


Hurmaavin tapahtumajuliste on nupullaan oleva serendipiteetti. 

Eräänlainen kiteytymä, tiivistymä – se sieppaa vastustamattomasti huomiomme ja samaan aikaan se onnistuu kertomaan meille jotakin hyvin keskeistä hengenpontimesta itsestään, esityksestä jota se markkinoi ja josta se tiedottaa, luomukselle ja sen rakentamalle rinnakkaismaailmalle uskoutuen. 

Pidimme käsillä olevan arkiviikon tiistaina päiväpalaverin, johon otti osaa runsaslukuinen joukko Rambon taustavaikuttajia. Minulle sälytettiin kiehtova pienoisurakka: käsiohjelmatekstin kirjoittaminen. Tehtävänasettelun myötä solahdin jälleen pohtimaan takakansi- ja lievetekstejä, näitä surkuhupaisia ”kokonaisluonnehdintoja” joita tämän tästä parjataan ”latteiksi” ja ”banalisoiviksi”, eikä vallan perusteettomasti. 

Sinällään niiden ydinongelma, tuhovoima, on helppo ymmärtää: pohjaahan kaikki väkevä ja tenhoava kirjoittaminen siihen että mennään lähelle, kosketusetäisyydelle. Tämän vuoksi: turruttavin tapa kuvata hyytävää jännitystä on luonnehtia sitä hyytäväksi jännitykseksi. Koska tilarajoitukset ovat pingottuneet, murtautuu perehdyttävään esittelytekstiin herkästikin latistavia yläkäsitteenomaisia formaaleja, ja näin, äkkiä, kädessämme on vain ruhjeille mukiloitu synopsis. Takakansitekstiä laativan suurin haksahdus onkin pyrkimys kaikenkattavuuteen. 

Samaisessa päiväpalaverissa graafikko Marko Kovero esitteli produktiomme plakaattia, tai ehkä paremminkin sanottuna sen ”autenttista vedosta”, kookkaalle kankaalle painettua muotokuvamaista otosta pääosanesittäjä Eetu Sopasesta, Rambosta. Silloin minä hytkähdin, värisin – kuva ja sen ympärysasettelu itsessään oli sangen onnistunut, ei se sitä ollut – ajatuksellinen kammiovärinä syntyi siitä että samassa hetkessä hahmotin kuilun, joka on kairautunut julisteiden ja mukiloitujen synopsisten, takakansitekstien väliin ja joka erottelee niitä juovan tavoin.

Sitä myrkyllistä ja kipakkaa kritiikkiä, joka takakansiteksteistä esitetään, en milloinkaan ole kuullut esitettävän julisteista. Tämä on merkillistä, eikä vähiten siksi että niiden pyrkimys on yhtäpitävä: miksi siis takakansi- ja lievetekstit ovat latistavia, mutta julisteet eivät? Onhan julistekuvan suhde teatteriproduktioon tai kokoillan elokuvaan, tai mihin tahansa esittävään taiteeseen sama kuin takakansitekstin suhde kirjalliseen rakennelmaan – ne ovat yhtä etäällä. Juliste on aina tinkimättömän visuaalinen, se ei siis ole sanan ja merkityksen kulttuuria. Näin ollen sen luomat assosiaatiot ja mielenkytkennät ovat väremäisiä, eivätkä siten niin väkivaltaisia. Piileekö vastaus tässä? Toisaalta, jos takakansitekstin laatija ottaisi tavoitteekseen parsia kokoon tekstin, joka loisi julisteesta tuttua väremäisyyttä, haksahtaisi hän epäilyksettömästi pääsemättömissä olevaan kryptisyyteen, joka on kaikkea muuta kuin puoleensavetävää. 

Tätä jäytävää kysymystä yritän ratkaista nyt, kun vimmaisesti luonnostelen niukkasanaista tekstiä käsiohjelmaamme – aikomukseni on tapailla toisenlaista kerrontakontekstia, vapautua siten yläkäsitteistä. 

Pingottuneissa tilarajoituksissa on pyrittävä lähelle. 

Päämääräni on kunnianhimoinen: luoda jotakin, jossa olisi vallankumouksellisuuden ja jopa ennen kokemattomuuden säkenöivä tuntu. Polkea problematiikka, repiä se riekaleiksi. 

Esittelytekstin on oltava kuin nupullaan oleva serendipiteetti. 

Juonikasta markkinointiproosaa. 




Julisteemme synnyintarina on tiivistettävissä yhteen yläkäsitteenomaiseen määreeseen. 

Hoppu. 

Luikahdin VRH:n, olin matkalla yönmustalla tanssimatolla päällystettyyn harjoitushuoneeseen. Tämä tapahtui joitakin viikkoja sitten – kalpin laahaavin askelin jo tutuksi tulleella käytävällä, samalla jossa ihastelin ammoin, harjoituskautemme alkutohinassa, kullatulle messinkilevylle koverrettua nimilaattaa ”kotikirjailijat” kuin pittoreskia vuoristonäkymää maisematasanteelta. Kuulin pukusuojista kantautuvan järjestelmäkameran pihahtelun. Kuin nasaalia liverrystä, niin ajattelin. Jäin niille sijoilleni. Pian otin muutaman varovaisen askeleen kohti pukusuojaa, kurkistin raolleen jätetystä ovesta sisään. 

Teatterin valokuvaaja, työharjoittelija Neena Villberg vangitsi julistekuvavariantteja Eetusta, Rambosta.  Suoritettiin kasvolihasten vääntelyä ja asentotapailua. Järjestelmäkamera äännähteli ja tuossa hetkessä, se mitä tapahtui, rinnastui hytisyttävästi niihin korkeaviritteisiin suunnitelmiin ja premisseihin, joita mielessäni oli läikehtinyt julistekuvan varalle – nykyisyys paiskautui kuopattuja, sikseen jätettyjä luonnoksia vasten kuin kavala dramaturgi törmäyttää juonenkäänteet. 

Rauennut julistesuunnitelma valtasi tietoisuuteni sykäys sykäykseltä. Näyttäytyi vielä kertaalleen, ja hetkessä se oli kokonainen – nähtävissä

Plakaattikuvan keskipisteessä Rambo riippuu vantterasta männynoksasta. Solakat, mutta jäntevät kädet ovat tarttuneet oksaan kuin romaanin kannessa. Roikkuminen on päähenkilöllemme tapa saavuttaa kontrollintunne, kuten hän itse romaanissa ja semminkin näytelmässä toteaa: ”Musta tuntuu usein siltä kuin olisin puoliksi maan sisässä upoksissa, jotenkin syvemmällä kuin muut. Kun riippuu, on ilmassa ja voi antaa jalkojen heilua vapaana. Voi hallita ruumistaan ja hallita painovoimaa. Se antaa niin kuin toivoa. Asioille voi tehdä jotain.” 

Tämä on keskiössä. Ympärillä näemme mosaiikkimaisen asettelun, koko tosioloisen henkilögallerian joka aiheuttaa sen muutoksen, jota Rambo yrittää hallita. Komposition monenkirjavuus tukee näytelmän riemastuttavaa sekakoosteisuutta, karnevalistisuutta joka ei kuitenkaan ole silkkaa ilkamointia: julisteen laitamalla salakähmäinen vai tulisikohan sanoa erehdyttävästi salakähmäinen, ikään kuin luimisteleva Risto; häntä lähellä mutta hänestä kuitenkin havaittavasti erillään taivaansiniseen sairaala-asuun puettu Anna, depressioon vajonnut äiti, haalistunut; toisaalla ikääntyneemmät Erkki ja Annikki ruoanlaittopuuhissa, uusien perunoiden parissa nujuten, Erkki herpaantumattoman keskittyneenä kuorintavaiheeseen, veitsi toisessa, peruna toisessa kädessään, Annikki karheapintaiset perunanpesuhansikkaat käsiinsä vedettyinä ja siinä keveässä ”arkisessa välitilassa”, jossa hänen tapaisensa häärijäluonteet miltei keskeytyksettä ovat; sitten hupaisa sivuhenkilöpariskunta, Panu ja Reetta, Panun sylissä nahkapäällysteisiä matkalaukkuja ja kaikenlaista kesänvieton markiisimaista irtaimistoa, Reetta kasvot ärtymyksestä helottaen, ilmeisen tuohtuneena jostakin, läksyttäen puolisoaan tuittupäisenä ja ärähtelevänä niin kuin aina, Panu vuorostaan, arvatenkin, myötätuntoa herättävän alamaisena, sympaattisena ennen muuta siksi että se on tahatonta, kuten kaikki aidosti myötätuntoa herättävä aina on, tahatonta; ja lopuksi seksuaalisesti eksplisiittiseen asuun, toppiin jossa on kainostelematon kaula-aukkoa pynttäytynyt, viekoitteleva Liina. 

Mielikuva ravistautuu niin kuin pöytäpinta pyyhitään pölystä. 

Raakilemaisehkon komposition heikkous oli harhauttava, liiaksikin korostuva komediallisuus. 

Muita heikkouksia ei nähdäkseni ollut. 

Lopulta julisteesta ja sen keskeiselementtinä toimivasta valokuvasta tuli oikeinkin väärti, vähintäänkin kelvollinen. 

Se huojentaa. 

Olimme auttamattomasti myöhässä, ja siksi tässä. 

Ensi-iltaamme Kansallisteatterin Omapohjassa on tätä kirjoittaessa kolmisen viikkoa. Harjoitushuoneessa olen jo lukuisia kertoja kokenut täyttymyksellisyyden tuntemuksia, jotka levittävät lämpöä rinta-alaan – nähnyt jonkin, vielä välähdysmäisen ja ohivilahtavan näyttämöhetken, jossa on ollut lopullisuuden tuntua, hetken johon kaikki keskustelut joita olemme kohtauksesta käyneet ja kaikki ratkaisut, niin teknilliset kuin emotionaaliset, ovat kasautuneet. Mielenkiintoista onkin, ettei tuohon täyttymyksellisyyteen liity vähimmässäkään määrin kylläisyyden vaikutelmaa – juuri tästä kehkeytyy se, että kun ryhtyy ohjaamaan tai kirjoittamaan, luomaan, ei loppua totisesti näy. 

Siksi jokaisen projektin jälkiporeilussa koittaa aina yksi ja sama ajatus. 

On noustava, aina uudestaan. 

Jatkettava totuudenetsintää. 

Jatkettava – hautaan asti.  

lauantai 7. marraskuuta 2015

SIVULLISEN LUONNOKSIA KIITOSPUHEEKSI – EN AIO SANOA MITÄÄN HUMAANIA


Totuus oli kuin avokämmenläimäys. 

Istuin erään tuttavani kanssa, oppineen ja hyvätapaisen, hämärästi valaistussa krouvissa. Hän oli pakertanut uutterasti ja päätoimisesti kirjallisuuskritiikkiä printtimediaan jo useamman vuoden ajan. Olimme pyöreän pöydän ääressä, silmätysten. 

Keskustelu lainehti jalkapallon Mestarien liigan finaalin huimaavista ottelutapahtumista mitä jouhevimmin kaunokirjallisuuteen. Silloin sain jälleen silmät ymmyrkäisinä ällistellä, ihailla ylitsevuotavasti hänen pitkälle kehittynyttä, suorastaan suvereenia kirjallisuuskäsitystään. Joskin samanaikaisesti minua oudoksutti se, kuinka kertakaikkisen kelvoton kirjoittaja hän itse oli – kuinka oli mahdollista, että hän oli kahlannut niin luvuttomat teosmäärät maailmankirjallisuutta ja yhtäältä kotimaista proosaa, mutta siitäkin huolimatta hänen omat kronikointinsa muistuttivat lähimmin jotakin ylioppilasainetta? Hänen kirjallisuuskäsityksensä ja hänen oman ilmaisunsa välillä oli syvä kuilu – tämä oli eriskummallista. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan. 

Mitä häneltä uupui? 

Röyhkeyttä? Ahneutta? Itseriittoisuutta? Kunnianhimoa? Rock-kirjallisuuden sammumattomaksi klassikoksi kohonneessa The Dirt – Törkytehdas (Like, 2008) -opuksessa Nikki Sixx täräyttää, että jos jokin synnynnäinen ominaisuus estää tyyppejä rokkaamasta, niin se on kihara tukka. Hän pehmentää kuitenkin ärhäkkää lausuntoaan mainiten heti seuraavassa käänteessä joitakin poikkeustapauksia, kuten Ian Hunterin ja Slashin. Vulgaaristi mutta vastustamattomasti tulin ajatelleeksi, että jotenkin samanhenkinen oli myös alkusyy siihen, miksi tweed-takkiin ja miehustaan sonnustautunut tuttavani kirjoitti silkkaa potaskaa. 

Jossakin vaiheessa keskustelu ailahti laskusuhdanteeseen. Seuralaiseni loi kaihoisan katseen ulos vastapuunatusta ikkunasta. Aivan kuin hänen silmänsä olisivat kostuneet. Tuokiollisen hiljaisuuden päättääkseen hän totesi, luonnollisesti kuin arkipäiväisyyden, että tämän vuosia kestäneen, keskeytyksettömän ”romaaniylensyönnin” aikana hän oli kadottanut kyvyn nauttia kirjallisuudesta, kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan. 

Hytkähdin, pyörrytti – jo tuolloin pidin laadukkaan kritiikin nuupahtamattoman pysyväarvoisena ennakkoehtona sitä, että kirjallisuusarvostelija onnistui antautumaan teoksen vietäväksi, tai, vähimmäistapauksessa: tavoittelemaan lukemisen ja myötäelämisen vilpitöntä iloa niin kuin kaikki viattomat lukijat sitä tavoittelivat. Kirjailijahan oli laatinut teoksen puhuakseen ja puhutellakseen lukijaansa ja näin ollen, jotta kriitikko saattoi lausua teoksesta laatuunkäypää tai kohdallista ajatusta ensinkään, hänen olisi kohdattava puhuja, kertoja, kirjoittaja: olihan yleisesti tunnustettu periaate, kriitikon tärkein ja vankkumaton tehtävänasettelu se, että hän kertoi lukijalleen kannattiko tämän paneutua oheiseen teokseen vaiko ei. Mutta jollei kriitikko lähtökohtaisesti ollut kuin kuka tahansa lukijoistaan eli heistä, joille hän oikeastaan oli vastuussa, niin kuin sanotaan – tässä kohden on ehdottoman relevanttia erotella toisistaan leipiintyminen vakioasetusten mukaiseen proosaan, ilmiö joka tapahtuu lukeneistoon lyöttäytyvässä henkilössä estämättömästi ja olosuhteiden pakosta, kaikkinaisesta fakkiutumisesta ja ilottomuudesta –, niin kuinka hän koskaan voisi saavuttaa ammatillista päämääräänsä, toteuttaa tehtävänasettelua? 

Toin julki seuralaiselleni sumeilemattomasti ja hidaskulkuisesti nämä ajatukset ja jatkoin, että eikö hän oikeastaan ollut, sen myötä kun oli kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan, tullut työkyvyttömäksi, jääviksi kirjoittamaan pidäkkeellisintäkään lausetta uutuusromaaneista? 

Välittömästi aistin tunnelman kiristyvän – olin mennyt sörkkimään delikaattia aihetta. 

Hiljaisuus laskeutui välillemme. 

Hän kulautti olutkolpakostaan sakkamaiset keskikaljajämät. 

Ei ollut enää mitään puhuttavaa. 

Minulle analyyttisyyden lumous piilee siinä, että kun sitä toteuttaa kyllin harkitusti, läpimietitysti ja lopulta oivallukseen yleten, muuttuu analyyttisyys korkealentoiseksi. Silloin koittaa hetki jolloin kaikki on pakahduttavan järkevää. Vuosi vuodelta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että mestarilliset taidehistorioitsijat, luennoitsijat ja kriitikot ovat objektiivisten havainnoitsijoiden sijaan jonkinlaisia tulkkeja – hurmaavimmillaan taidehistoriallinen tutkielma tai, ikään kuin pienoiskoossa, myös päivälehteen laadittu äärimmäisen tarkkanäköinen ja syvähenkinen kirja-arvostelu, ovat kuin teoksen ulkonema, luomus itsessään.* 

Toivoakseni nämä ovat olleet tunnustettuja periaatteita myös nyt, kun Finlandia Junior -palkintoehdokkaat on valittu, heidän joukossaan Otavan nuortenromaanikilpailusta ponnistanut esikoiskirjailija Nadja Sumanen teoksellaan Rambo. 

Heidän joukossaan meidän Rambomme. 

Lähipäivinä lehtien kulttuurisivut täyttyvät palkintopuheesta. Eilispäivänä julkistettiin niin ikään aikuisproosan vuotuiselle valioteokselle myönnettävää Finlandia-palkintoa havittelevat päätöskierroksen tarjokkaat. Osapuilleen viikko sitten tietokirjallisuuden Kanava-palkinto, 10 000 €, myönnettiin professori Markku Kuismalle teoksesta Venäjä ja Suomen talous 1700–2015 (Siltala). On jälleen tämä aika vuodesta, kulttuuriseremoniallisuuksien aika, kulttuuri-instanssien tunnustusryöpytys, jossa tulen aina tarttuneeksi uudemman kerran minulle esikuvallisen Thomas Bernhardin hengästyttävän hirtehiseen kirjoituskokoelmaan Palkintopuhetta (Teos, 2014). Kaikkien merkittävien kirjojen tavoin se sysäsi minut ajattelemaan: palkintorahojen, koristeellisiin kehyksiin sommiteltujen kunniakirjojen ja juhlallisten menojen sijaan kallisarvoisin kiitos, jonka voimme kirjailijalle antaa, on hänen elämäntyönsä, kirjoittamisensa, vaikutuksen osoittaminen – ja se tapahtuu aina tahdottomasti ja suunnittelemattomasti, uusissa sukupolvissa ja sitä kautta heidän hengenpontimissaan. Kysymys onkin siitä upottavan valtaansa ottavasta haltioitumisesta, joka tapahtuu lukukokemuksen myötävaikutuksena – se on jotakin palkintoa ja säihkettä ja pintapuolisen ulkokohtaista hohdetta arvokkaampaa, paljon arvokkaampaa. 

Kaikista painavin kiitos, jonka voimme antaa.

Ja ainoa. 


* Lähestulkoon kolme viikkoa on vierähtänyt siitä, kun kipaisin noutamassa työryhmällemme Rambo-kirjan lämpimäispainokset. Yhtä kauan olen vartonut malttamattomasti resensiomaisia kirja-arvosteluita ilmestyväksi, kuten tietenkin kuuluu asiaan. Tarkasteltakoon minun tietoisuuteeni kantautuneita kritiikkejä. 

Ensimmäinen kirja-arvostelu johon törmäsin, lymysi Suomen Kuvalehdessä 23.10., numerossa 43. Samaan artikkeliin on ahdettu kaksi nuortenkirjauutuutta – Katariina Romppaisen Sori vaan se on totuus (Karisto) ja Rambo. Toimittaja Elina Venesmäki käsittelee kirjoja jonkinlaisena kattokäsitteenään köyhyystematiikka (otsikointi kuuluu: ”Kurkistuksia nurjalle puolelle”), tuoden Ramboa lukijoiden tietoisuuteen tarinana, joka kuvaa vähä-osaisuutta ja aineellista niukkuutta. Suoranainen erhe tämä ei toki ole, mutta jotenkin minua oudoksuttaa se, että juuri köyhyys on silmikoitunut teemoista kirja-arvostelun pintaan: ehkä on pikemminkin niin – ja tämän sanon lukematta Romppaisen romaania – että jos Ramboa ja Sori vaan se on totuus -nuortenromaania joku tai jokin yhdistää, se on köyhyyden tematiikka. Venesmäki referoi romaanin alkupuolta kuin kyseessä olisi kertomuksen ydin: ”Rambo on tarinana koskettava ja valoisa. Se poimii hyvin yksityiskohtia, jotka Rambon elämässä ovat toisin. Hän lintsaa koulun luistelupäivinä, koska hänellä ei ole varaa luistimiin. Uimaan hän opettelee uimahallilipuilla ja seuraamalla, mitä uimakoululaisille altaan toisella reunalla opetetaan.” Minusta vähä-osaisuus ei kuitenkaan ole romaanin ydin, ei edes keskeisteema. Tekstikohdat, joihin toimittaja viittaa ovat ennemminkin jonkinlaista päähenkilön taustoittamista – köyhyyskuvausta kyllä sinällään, mutta yhtä kaikki taustoitusta. Tämän vuoksi arvio kalskahtaa auttamattomasti hutaistulta. Oli kuitenkin mukavaa panna merkille, että Rambolle suotiin palstatilaa arvostetusta ja perinteikkäästä viikkolehdestä. Viimeisessä kappaleessa on vielä maininta teatterihankkeestamme. Sekin lämmitti mieltä. 

Vastikään putkahti myös toinen kritiikki. Päivi Heikkilä-Halttunen laati Helsingin Sanomiin kirja-arvostelun otsakkeella ”Kun normaalius on vain käsite” (HS 4.11.). Kritiikkiä sopinee luonnehtia kiittäväksi, myötämieliseksi. Erityisen huomionarvoisia ovat kuitenkin loppukapiteelit joissa uppoudutaan, sanomalehtikritiikin rakenteelle kuuliaisena, syvällemenevämpään romaani- ja lukukokemusanalyysiin: ”Realistiset nuortenromaanit kuvaavat nykyisin raflaavasti eri tavoin angstisia, kuolemansairaita tai neuropsykiatrisia diagnooseja saaneita nuoria. Pelkkä nuoruus itsessään ei enää tunnu riittävän.” ADHD-diagnoosista huolimatta päähenkilömme sisäinen elämä on kuin kellä tahansa nuorella, hänen omintakeisuutensa on eräänlaista pintaa – ja juuri silloin kun tämän oivaltaa, oivaltaa yhtäaikaisesti myös sen, että taiten, hiuksenhienoin piirroin toteutettu nuoruuden kuvaus vailla mitään itsetarkoituksellisen sokeeraavaa todella riittää romaanin aiheeksi. (Haastatellessani Nadjaa heinäkuussa viihtyisässä Cafe Engelissä, hän mainitsi että kirjoitusprosessin alkuryiskelyssä hän kantoi huolta siitä, ettei hänellä ollut juonivetoista tarinaa, jossa olisi ollut, kuten asian sittemmin ”Historiikki – Reunamerkintöjä eletystä” -sivusegmentissä muotoilin: paukkuefektejä ja vauhtia. Romaanin maailma ja lukuisat mahdollisuudet aukenivat kuitenkin silloin, kun hän oivalsi että henkilöhahmot ja heissä tapahtuva sisäinen muutos itsessään riittävät tarinaksi. Kirjoitusprosessin alkukriisi, olkoonkin köykäinen ja ohimennyt, on luonteva hahmottaa nuortenkirjallisuuden vallitsevaa ajattelutapaa ja kerrontailmiöitä vasten: kun kertomus ei vastaakaan narratiivisia normeja eli sitä mitä sen totunnaisesti pitäisi olla, syntyy epävarmuuden ja epäluuloisuuden vastahankaisia kokemuksia. Tämä kehitelmä näyttää tukevan kulttuurirelativismin ja konstruktivismin teorioita – en tiedä, ovatko ne autuaaksi tekeviä oppisuuntauksia, mutta aina uudestaan näyttäisi kuitenkin siltä, että olemme pakotettuja toteamaan niissä olevan jotakin.


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

VALOKUVAKOLLAASI ON KEVEÄ KUIN META-AJATUS

Tähän blogiin rakentuneissa tekstikonstruktioissa, Rambo-teatterihankkeen Julkisessa Työpäiväkirjassa, olen harjoittanut tinkimättömän omalakista, syvämietteiseksi ja analyyttiseksi tempautunutta pohdintaa, vilpittömyyden, sievistelemättömyyden ja toisaalta pilkahtelevan humoristisuudenkin hengessä. 

Nyt koittaa ensimmäinen merkintö, joka on pyyhittävissä mielestä kuin arkinen sattumus – merkintö, johon perehdyttyään voi tomuttaa kätensä ja todeta, levollisen sisäänhengityksen jälkeen: ”Hyvä on. Sitten jotakin muuta.” (Sivumennen huudahtaen: miksi valokuvapainotteinen, voittopuoleisesti visuaalinen julkaisu tuntuu ikään kuin itsestään selvästi merkitsevän kevyempää sisältöä?

Kirjamessuvierailumme mittaan opinahjomme toisen vuosikurssin opiskelija Ahti Brummerin järjestelmäkamera pihahteli tiheästi. Ahti onnistui vangitsemaan lukuisia elämöitävän nautittavia tilannekuvia maistiaisesityksestämme ja esityksen jälkeisestä haastattelusananvaihdosta, jota KirjaKallion Louhi-lavalla kävivät Nadja, Elina ja näyttelijäkaraktäärillään alati ihastuttava Vincent Kinnunen. 

Koostin onnistuneimmista otoksista sekakoosteisen valikoiman. 

Valokuvakollaasi on keveä kuin meta-ajatus. 

Pienoisesityksen ensihetkinä hoilattiin jokakeväinen, tunnusomaisen kaihoisa Suvivirsi. Eräs ohikulkijoista ehätti jo tulkita veisaamisen kannanottona ammoiseen keskusteluun Suvivirren "kiistanalaisen jumaluskoisesta luonteesta". Selvyyden vuoksi: kuva ei ole alkuunkaan poliittinen.
Elli Melasniemi oli happamesti käyttäytyvän tuohtunut "Harmaanrusehtava mummeli" ja ansiotuneesti olikin. Taustalla kaikkea epäolennaista kuten minä. 
Tulisieluisilla Selostajalla & Kommentaattorilla nähtiin ihka oikeasta televisiostudiosta lainaksi saadut äänitekniset välineet – kuulokkeet, joihin oli integroitu mikrofoni. Oheisilla aparaateilla on selostettu muun muassa ravikierroksen tv-lähetyksiä. 
Tyystin odottamattomasti paikalle rynnisti naapurin Tuija. Selostajan pulppuavaa luonnehdintaa mukaillen: "Tuija on tunnettu siitä, että se piilottelee talon rappuihin tarkastusroskia siivoojia varten ja käy koputtamassa oveen, jos jonkun vauva itkee sen mielestä liian myöhään illalla." Tuija säntäsi estradille yleisön joukosta, kirkuen korvia vihlovan äänekkäästi. Samassa Louhi-lavaa ympäröivistä kojuista luotiin häkeltyneitä silmäyksiä.
Farssimaisesti edenneen kohtauspulauksen päätteeksi kuultiin bändin säestämänä Rauli Bading Somerjoen Paratiisi. Silloin supisuomalaisen sielunmaiseman kangaskuva aivan viimeistään oli todellinen. Vokalisti Jesper Autio kannattelee mikrofonia asiaankuuluvan helläkätisesti.
  

perjantai 23. lokakuuta 2015

OHJELMALEHTISEN NURJA PUOLI

Helsingin Kirjamessujen oheispainate on silopaperinen lehdykkä. Hän, joka painotuotteeseen on syventynyt, hänen katseensa on taatusti nauliintunut sivulle 61, messuohjelmakoonnin ”sakaraan”, alaotsikointiin Rambo – nuortenkirja nousee Kansallisteatterin lavalle.

Tuomme Kirjamessuille, Kallion lukion opiskelijoiden tahdittamalle Louhi-lavalle, harjoitushuoneesta irrotetun kohtauksen joka ei ole kaikenkattavuuteen kurottautuva, ei alkuunkaan summaarinen, pikemminkin, sanalla sanoen: maistiaisesitys, suupala. Messuvieraille suodaan mahdollisuus ikään kuin avaimenreikäkurkistukseen. 

Lauantaina 24.10. on Louhi-lavalla kokonainen tunti pyhitetty yksin Rambolle: klo 13.30-14.00 esikoiskirjailija Nadja Sumanen valottaa teosta itseään, toisin ilmaistaksemme: puhetta kirjallisuudesta! Puolen tunnin vierähdettyä Elina kapuaa estradille ja istuutuu Nadjan viereen ruotimaan Rambon näyttämödramatisointia ja teatterikappaleen sysäyksittäistä kypsymistä. Jonkinlaisena retorisena ulokkeena kuulemme myös, kenties jotakuta näyttelijöistämme, kenties minua. Maistiaisesityksemme valtaa lavan keskustelun tauotessa, jonakin hetkenä aikajänteellä 14-14.30. 

Tätä tuokioperformanssia olemme harjoitelleet menneellä viikolla ankaran työteliäästi. Nyt jännitämme tahoillamme, esilämmitämme itseämme yksilöllisillä ja yleistämättömillä metodeilla, minä vailla minkäänmoista metodia – istun aloillani ja tuijotan rävähtämättä eteeni, kuvittelen silminnähtäväksi sen mikä meitä odottaa, tulevan: Louhi-lavan ympäryskahinan, ohikulkevan ihmismassan, pihisevän supatuksen, hervottoman hyörinän – mikrofonien kytkentä-äänen ja kovaäänisten sorinan. 

Värisen. 

Keskityn kokopäivätoimisesti jännittämiseen. 

Satunnaisotos ensimmäiseltä messupäivältä. Nyt tiedätte osapuilleen mitä odottaa. 

Nähdään Kirjamessuilla! 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

RAMBON SEKSUAALISUUDESTA

Keuruun painotalosta rahdattiin Helsinkiin Rambo-kirjan lämpimäiskuorma. Mennen viikon keskiviikkona tapahtui seuraavaa: jäin raitiovaunusta Bulevardilla, harpoin rivakoin askelin kohti Uudenmaankadun kirjakauppaa. Sisälläni mekasti intomielisyys, joka teki minusta rauhattoman – olin odottanut painettuun kirjaan tarttumista kärsimättömänä ja viimeisinä viikkoina odotus oli äitynyt miltei sietämättömäksi, eritoten niinä hetkinä jolloin matkustin sanokaamme linja-autossa ja jolloin minulla ei ollut mitään varsinaista ajatuksellista kiintopistettä, ei kertakaikkisesti mitään muuta ajateltavaa, jolla syrjäyttää nämä samoja, jo urautuneita reittejä kulkevat ajatukseni, jotka olivat ulkokohtaisia ajatuksia toden totta, nämä ajatukset: muistin etabloituneiden kirjailijoiden toistelleen sanoma- ja aikauslehtien joutavissa artikkeleissa, henkilökuvissa – tällaisten juttujen lukemisen olin lopettanut jo hyvän aikaa sitten, siitä yksinkertaisesta syystä, että olin kadottanut uskoni siihen että ne onnistuisivat sanomaan ylimalkaan mitään relevanttia, nehän olivat toinen toistaan pingottuneempia autobiografisista yksityiskohdista, joilla ei useimmissa tapauksissa ollut mitään tekemistä kirjoitetun teoksen kanssa, ja niinpä ne huuhtoutuivat mielestäni niin kuin kaikki merkityksetön huuhtoutuu, ja juuri niin arvokkaita ne olivat – lausahdusta, joka oli jäänyt kellumaan mieleeni maneetin tavoin. Kirjailijat olivat toistelleet, että painotuotteen hohde (aivan tätä ilmaisua he eivät käyttäneet, mutta minä käytän) toisin sanoen tunne, joka valtaa tekijän silloin kun hän saa hyppysiinsä vastikään painokonelämpimän niteensä, kun hän nuuhkii sen taitteita ja sormeilee selkämystä sekä juhlallisimmassa tapauksessa mahdollista suojapaperin kohokuviointia, että siihen liittyvä ritualistinen glooria, ettei se katoa koskaan. Kirjoittamisellani on myös liikanaisen pintapuolisia alkusytykkeitä – tunnustetaan nyt kaikki samassa rytäkässä – ja yksi vallitsevimmista on ollut saada joskus tietää, mitä on painotuotteen hohde. Olin kuvitellut sen tunteeksi, jota ei voi lähestyä hypoteettisesti. Tunteeksi, joka on koettava. Ja koska olin seurannut Rambon julkaisuprosessia monessakin mielessä kosketusetäisyydeltä, ajattelin nyt saavuttavani tuosta tunteesta kipenen. Äkkiä olin perillä. Tuumieni aapavaelluksen katkaisi näkymä Uudenmaankadun kirjakaupan myymäläkynnykseltä: tiskille oli pinottu Ramboja, painokset odottivat työryhmäämme ja minua. Lausuin alkutervehdyksen kirjakaupan henkilökunnalle, askelsin tiskille, tartuin päällimmäiseen niteeseen, hypistelin sitä, nuuhkaisin sen taitteita ja hyväilin sen selkämystä, suunnittelin synopsismaiseen takakansitekstiin syventymistä. Siihen kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riittänyt. Pyörittelin kirjaa käsissäni, ja silloin hienoinen pettymys levisi rintakehääni. Rambosta oli päätetty tehdä ulkonaisilta piirteiltään mitä tyypillisin nuortenkirja: se oli yliveto eli kansipaperiton kovakantinen kirja niin kuin monilukuiset muutkin nuortenkirjat. Kirjan kansikuva oli upea, erityisen mieltä hiveleviä olivat jäntevyyttä ilmaisevat viivat, jotka graafikko on piirtänyt tukevaan männynoksaan tarttuneisiin käsivarsiin, mutta tämä ei lohduttanut minua, en kerta kaikkiaan saattanut sivuuttaa sitä hiertävää mielikuvaa, että jos Rambo aseteltaisiin muiden nuortenkirjojen viereen, apeaan hyllyvälikköön, varttuisi mielessämme estämättömästi vain yksi ajatus: nämähän ovat yhtä ja samaa. 

Tämänkertainen merkintöni käsitteleekin kirjallisuutta. 
   
Kuten yksiselitteisesti käy ilmi: kirjallisuutta. 



On lempeänlämmin kesäpäivä, aurinko kultaa maisemaan ja kuvitelkaa loput.  

Rambo juoksee maantietä ekonomisen kevein, pitkin askelin, harjoitellen sprinttimatkan triathlonia varten. Äkkiarvaamatta takasuunnasta kiirii polkupyörän pinnojen räminää ja sisäkumin hankausääntä, matkantekoa hidastavia tössähdyksiä lietteeseen. Polkupyörän selkään hypännyt Liina, teini-ikäinen tyttö johon Rambo hidassysäyksisesti on tutustunut kesänviettopaikalla, ilmaantuu Rambon viereen ja tarjoaa tälle muovipulloon lasketettua vettä. Käydään lyhyehkö dialogi, jonka lopputulemana romaanihenkilöt päättävät pitää huilaustauon (romaanissa vanhoista puhelinpylväistä rakennetussa kodassa, näytelmässä – viimeisimpien suunnitelmiemme mukaan – vantteran puun juurella, sen viileässä varjossa). Rambo istuutuu kodan edustalla könöttävälle jäkälöityneelle, kiikkuvalle levähdyspenkille. Liina avaa kotaan vievän oven ja ehdottaa, että jospa he astuisivat sisään. Hetken emmittyään Rambo taipuu ehdotukselle, pörrääväthän ulkona herhiläismäiset paarmat.

Savunkatkuisessa kodassa Liina asettuu porontaljalla pehmitetylle penkille ja aloittaa seksuaalisesti implisiittisten viekoittelun. Jo aiemmin Liina on osoittanut kiintymystään ja pyrkinyt ilmituomaan elävöitynyttä libidoaan, täsmälleen niin kuin teini-ikäinen sen tekee: ”Se alkoi tunkea seuraani jatkuvasti, tuli ihan ihoon kiinni ja katsoikin eri tavalla kuin ennen, jotenkin hitaammin. Ruokapöydässä Liina nappaili haarukallaan tomaatinpaloja lautaseltani, koska se tiesi, etten välittänyt vihanneksista.” 

Kodassa, silloin kun Rambon silmät ovat tottuneet hämärään ja silloin kun hän jo erottaa mustuneiden kivenmurikoiden rajaamaan nuotiopaikan, on Liina nyhtäissyt päällyspaidan yltään. Hän lekottelee porontaljan päällä silkassa alustopissa ja hameessa. Heidän katseensa kohtaavat, pohjimmiltaan: seksuaalinen himo kaikinpuolisen tietämättömyyden. 

Lopulta Liina esittää Rambolle kysymyksen. Koittaa viekoittelun kliimaksi kuin seisminen värähdys. 

”Haluaisitko sä koskettaa mua?” 

Romaanikohtauksen päätteeksi Rambo hivuttautuu, tai ”kitkuttaa” itsensä porontaljalla likemmäksi Liinaa, silittää tämän jalkaa ja pukahtaa pidättyväisesti, vapautuakseen vaivaannuttavasta ja epätietoisuuteen suistaneesta tilanteesta: ”Mä oon nyt aika hikinen tässä”. Kaikista puhuttelevin on kuitenkin kohtauksen päättävä repliikki, joka on tarkkanäköisyydessään hämmästyttävän: ”mut kiitos kuitenkin.” 

Rambo on autuaallisen tietämätön kaikista kohtityöntyvistä siveettömyyksistä – hän on aidosti seksuaalisuuden ulkopuolella, joka on perimmäisen poikkeuksellista nykymaailmassamme, ottaen huomioon hänen 14-vuoden ikänsä. Alusta pitäen olen nähnyt tässä päähenkilömme alkutilanteessa jotakin tavattoman kaunista, kykenemättä kuitenkaan selittämään tyynnyttävästi, mitä ja miksi. 

Voisiko impressioni kuontua siitä, että Rambon puhuessa intohimoisesti uusiutuvalla ekoenergialla toimivasta yleismoottorista, jolla pysäyttää ilmastonmuutos, ja kun hän vertaa luokkatoverinsa Oonan niskahiusten pyörrettä Whirlpoolin galaksiin, siis siitä että hänen eksistenssinsä on ikään kuin syvänteitään myöten vapaa seksuaalisista jännitteistä, ja hänen ilmeensä, eleensä, koko intohimoinen suhtautumisensa maailmaan, ettei siihen ole sekoittunut mitään ekivookkia, ei mitään julkilausumatonta? Kun myötäajatuksissani hänen vilpitön kiinnostuksensa astronomiaan kohtaa seksuaalisen ummikkomaisuuden, syntyy vaikutelma siitä ettei hän suolla omailmeisiä vertauskuvia tehdäkseen vaikutusta kehenkään, että hän tekee sen vilpittömästä kiinnostuksesta, intohimosta.    

Tästä en tietenkään voi vakuuttua, mutta jo pelkkä aavistus riittää.

Se on minulle kauneutta. 

Otavan nuortenromaanikilpailun palkintoperusteluissa Nadjan käsikirjoitusta kiiteltiin muun muassa seuraavin sanankääntein: ”Hiuksenhienoilla piirroilla Nadja Sumanen maalaa näkyviin kesäisen järvimaiseman äänineen, makuineen, väreineen ja tuoksuineen.” Ennen kuin tämän kirjoituksen aihelma oli varttunut mielessäni, ajattelin luonnehdinnan olevan tyypillinen ja siinä kaikki. Vasta nyt, tarkastellessani Rambon seksuaalista kehitystä romaanissa, ymmärrän, että luonnehdinta on muutakin, jotain enemmän, totta. 

Varhaisin viite minäkertojapojan seksuaalisesta kypsymättömyydestä on kirjattu toiseen lukuun: ”Kun muutaman tunnin kuluttua hilauduin kotiin, rötkötti äiti t-paitasillaan keittiön tiskipöydän ääressä ja ryysti ruskeaksi pinttyneestä lempimukistaan teetä. Pyrin välttämään sen tisseihin katsomista.” Havainto on, kuten sanottua, tarkkanäköisyydessään briljantti: ainakin minä muistan elävästi seksuaalisen kehityksen alkuhämärissä tapahtuvan murrosvaiheen, jolloin alkaa kiinnittää huomiota kehonmuotoihin, mutta jolloin havaintoihin ei vielä sekoitu mitään stimulanttia. Yhtäältä siveyskäsitys varttuu ennen seksuaalisuutta – siksi on pyrittävä välttämään. 

Tarinassa seksuaalisuuspohdinnoista tulee Rambolle omakohtaisia ikätoveri Liinan myötä. Jos Rambo on tässä mielessä ikäluokkansa "eksentrikko", edustaa Liina mitä karaktäärisintä teiniä, joka on omaksunut seksuaalikäyttäytymisen anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisista kohtauksista. Jälleen viiltävän tarkka romaanikohtaus esiinkutsuu minussa vuosien takaisen teini-iän elävän muistikuvakollaasin, tunnistan seksuaalisen himon ensivärähdyksen, puistatusmaisen tunteen joka kävi lävitseni ja joka oli selityksiä vierovan aukikeriytymätön. Tätäkin kehitysvaihetta Nadja kuvaa hämmästyttävän todellisesti, suorastaan mykistävällä tarkkuudella: ”Sen hennon, liukkaan vartalon sekunnin kestänyt sylissä pitäminen aiheutti rajun vihlaisevan tuntemuksen, jota en osannut tarkemmin määritellä. Olin hetken toimintakyvytön, mutta sitten tunne liukeni veteen ja saatoin jatkaa kisaamista.” Ensivärähdys oli ennen kokematon, mutta silti se ei jättänyt jälkeensä ainuttakaan arvoitusta tai ahdistavaa kysymystä: vaikken tiennytkään mistä on kysymys, tunsin silti että se on luonnollista. En säikähtänyt tuntojani, eikä epätietoisuudessa ollut mitään kavahduttavaa. Se oli ensimmäisiä kertoja elämässäni kuin epätietoisuuteen ei juurimattomasti liittynyt pelkoa ja ahdistusta, toisaalta muistan sen raivanneen mieleeni nautinnolle jonkinlaisen oman ulkonemansa, se oli toisenlaista nautintoa mitä olin koskaan kokenut – enkä minä kavahtanut.  

Nyttemmin, vuosien vierähdettyä en voi olla ajattelematta: tämä jos joku on Biologiaa. 

Nämä romaanikatkelmat, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen tähän kronikointiin haalinut, ovat niitä hiuksenhienoja piirtoja. Päähenkilömme seksuaalisen kypsymisen lakipisteenä voinemme pitää kirjan loppupäähän paikantuvaa kohtausta, jossa Liina ja Rambo viettävät hempeäksi läikähtävää kesäiltaa majoittumiskäyttöön valjastetussa leikkimökissä, johon Rambo on asettunut. Yöpukuinen Liina on ryövännyt salakähmäisesti Annikin laatikkoviiniä – ”siitä ei huomaa, että sitä on otettu” – ja he istuvat vuoteen reunalla vieretysten, tämä on heidän viimeinen yhteinen iltansa. Rambo katselee Liinan hentoa kaulaa, vie huulensa verkalleen tämän huulille, ja niin he hempeilevät, kaulailevat, suutelevat. Samalla hetkellä kaikki Rambon mielessä hortoilleet kouristuksenomaiset ja kaihertavan pelonsekaiset ajatukset siitä mitä seksuaalisuus on, kaikki tuo epävarmuus ja tunnonvaiva, kaikki raukeaa. Vastaavasti tuossa sensitiivisessä hetkessä ei Liinakaan pyri jäljittelemään niitä anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisia kohtauksia – hän on teeskentelemätön, oma itsensä. 

Lukijana minuun tekee lähtemättömän vaikutuksen kohtauksen lämminsydämisyys, mikä toden totta on, ottaen huomioon lukumieltymykseni, verrattain kummeksuttavaa – kiertokulkumaisesti ajattelen että tässähän kaksi teini-ikäistä kiehnää toisissaan antaen maiskutuksellisia suudelmia, tätä ajattelen ja hämmästyn yhä uudestaan sitä etten pidä kohtausta ellottavan hunajaisena. Tämä on psykologista realismia, ja minä olen myötäsukainen.  

Seisahdun erittelemään. Leikkimökkihempeilyssä ei ole lingvistiseltä kannalta liioin mitään haltioittavaa, Nadja kuljettaa kohtausta varmaotteisin ilmaisun. Kuitenkin: jos lukisin vain tämän kohtauksen, jos tämä suudelma ja hempeily olisi ikään kuin irrotettu tyystin romaanihenkilöiden henkilökohtaisesta, sisäisestä tarinasta, tai yhdestä niistä (Rambon seksuaalinen varttuminen ja Liinan irtipyristäytyminen viihdeteollisuuden luomista mielenkytkennöistä ja teeskentelystä), ei olisi myöskään psykologisen kehityksen ’yksilöllistä huipentumaa’, olisi vain suudelma ja siirappinen romantiikka, eli ei oikeastaan mitään.  

Psykologisen realismin voima – kaikki minussa hämmästyy sitä. 



Ymmärtämyksen myötä yksi luonteenlaatuni viiltävän terävistä sakaroista, särmistä, hioutuu ja tylpistyy. Tunnen nuoruuden uhmakkuuden vaikeroivan kuolintoreissaan, hervahtavan hengettömäksi jäsen jäseneltä. 

Olen yhdeksäntoistavuotias, mutta silti ajattelen käsittäväni että tämä ajatuksellinen, konstruktioltaan toisintuva prosessi, että juuri tämä on ikääntymisen mekaniikkaa. 

Luovun ehdottomuudestani. 

Mutta saan jotain paljon arvokkaampaa.  

Kursivoidut sitaatit poimittu vastikään julkaistusta Rambo-kirjasta. Kronikointi ei ollut mainospuhe. Tämä sen sijaan on: hakekaa kirjakaupasta omanne.  

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

RUNSASVIVAHTEINEN ARGUMENTAATIOKETJU SIITÄ KUINKA TAIDE JA LAPSENOMAISUUS EROTTAMATTOMASTI OVAT YHTÄ


”Minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin olla Panda. Oikeastaan, mitä tarkemmin asiaa ajattelee, sitä kohdalleen osuvammalta se tuntuu. Sinä olet ilmetty Panda.” 

”Seuraavaksi totuus kuin limanrykäisy syvältä kurkusta – tarkoitan tällä sitä, että kun kuulen sanottavan ’panda’, ajattelen välittömästi sen viehkeyttä, pörröisyyttä, ja sitä miten valtavan kiehtovaa on se, että sillä on valkoinen turkki, että ylimalkaan on olemassa valkoista karvaa, tiedättehän, ja samanaikaisesti minussa herää valtaisan lenseä ja ikään kuin emomaisen rakastava hellimisenkaipuu, minä tunnen suorastaan vastustamattomana ajatuksen laskea käteni sen valkoiselle turkille ja paijata sitä hellästi, nuuhkaista sen turkkia ja suukotella hempeilevästi sen korvantausta, pörröttää käsilläni sen kuontalokarvoja… Mutta tätä vastoin minun on mahdotonta hahmottaa maailmaa asettuen pandaksi itsekseen – nyhjöttäisinkö vain aloillani, löhöäisinkö istuma-asennossa niin kuin pandat näyttävät televisiodokumenteissa tekevän, jos ymmärrätte, ja pupeltaisin sokeriruokoa? ei, jotenkin ajatus ei ole lainkaan tyynnyttävä – tarkemmin ajatellen pandan persoona on maallikkobiologille aikamoinen arvoitus. Viihde- ja mainosteollisuudessa panda esitetään, se on tuotteistettu vain jonkinlaiseksi hellimisobjektiksi, eräässä mielessä läpeensä epäitsenäiseksi luontokappaleeksi, myötätuntomme ja hoivaviettimme kohteeksi. Viihdeteollisuus kaltoin kohtelee pandaa.” 

”Hienoja ajatuksia.” 

On Suuri Hahmonrakennuspäivä. Se merkitsee tuiki tavallista torstai-iltaa VRH-harjoitushuoneessa. 

Hengähdämme kohtausharjoittelusta ja uppoudumme syvällekäyvemmin hahmojen luonteenlaatuun ja keholliseen kuvittamiseen. Aloitamme ihkasomaattisesta, irtiottomaisesta harjoituksesta, jossa näyttelijöiden tulee valita jokin eläin, jonka he katsovat mahdollisimman osuvasti ja ’kaikinpuolisesti’ vastaavan omaa henkilöhahmoaan. Keräännymme ympyrämuodostelmaan, käymme innoittavan polveilevia keskusteluja, ja tämä harjoitus, jälleen kerran, nostattaa minussa päällehyökyvän ajatusvyöryn. 

Eläinharjoituksen kantava ajatus on yksinkertaisuudessaan efektiivinen: kun näyttelijä on valinnut nähdäkseen roolihahmoaan vastaavan eläinkunnan edustajan, hän rakentaa ensin harjoitushuoneessa eläimen, joka verkalleen, asteittain, kokee muodonmuutoksen ja muuntuu henkilöhahmoksi, säilyttäen kuitenkin useita eläimen käyttäytymiselle leimaa-antavia piirteitä. Tätä työtapaa suositaan kuulemma tavan takaa eritoten farssien näyttämöllisessä ylöspanossa. Eläin kangastelee näyttelijän mielessä ja ohjaa hänen jokaista elettään, liikeratoja: mitä pitemmälle Rambo-teatteriproduktion harjoitusperiodi etenee, sitä myöntyväisempi olen ajattelemaan, että näyttelijälle viime kädessä ovat käyttöarvoisia ainoastaan hyvin selkeäsuuntaiset pohjatuumaukset, vain se mikä on nähtävissä. Näin ilmaistuna tämä tietenkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei, syystä tai toisesta, minulle vanhastaan ollut. 

Ajatellessani eläinharjoituksen neuropsykologista taustakudosta, paaluttuvat pohdintani lapsuuteen, metafyysiseen ikään. Ainakin minä muistan tuolloin alinomaa pohdiskelleeni, oikea vaudevillemäinen ajatuksellinen huvittelukeinoni oli tarkkailla vastaantulevia ihmisiä kaupungilla ja pähkäillä, mitä eläintä he oikeastaan kovinkin muistuttivat. Tallensin ohikulkijan kasvonpiirteet ja kaiken muun ulkonaisen eideettiseen muistiini ja kun lopulta äkkäsin, että hänhän oli flamingo tai mangusti, kun hänen kaikki nonverbaaliset eleensä, kun kaikki hänessä yhtäkkisesti olikin silkkaa flamingoa tai mangustia, ei totisesti ottanut kauaakaan ennen kuin tuo ihminen, sikäli kun hän vielä säilyi tietoisuudessani tarkkapiirteisenä ja ilman että tuoreet kiertolaishavainnot olivat sitä sumentaneet, muuttui jonkinlaiseksi humaaniksi eläininkarnaatioksi, ja se puolestaan oli minusta niin kohisevan hauskaa, että puhkesin helakkaan nauruun, jota vanhempani, joiden kanssa tavallisesti liikuin, tietenkin kummastelivat suorasukaisesti. ”Mitä kummaa hekotat?” he peräsivät. ”Sitä on vaikea selittää”, vastasin heille oitis. Ja niin sitä tuolloin olikin, vaikea, suorastaan mahdoton selittää. En kyennyt purkamaan ajatuskulkuani kirurgimaisella tarkkuudella, en samoin kuin tänä päivänä ja tätä kirjoittaessa, ja siksipä aina tuo viimeisin ajatus ampaisi päähäni ikään kuin äkkiarvaamattoman silmänräpäyksellisesti ja vailla mitään koossapitävää logiikkaaTämän vuoksi sellaista, niin kuin ympäröivät ihmiset sen hahmottivat, tyhjännauramista, esiintyi tiheälti ja miltei joka käänteessä. 

Antauduin esityksen vietäväksi ja unohdin itseni, taikka: elin esitystä jokaisella solullani  tiedättehän te nämä, kaikkein korkeaviritteisimmät ylistyslauseet mitä kulttuuriluomuksista voimme julkituoda. Eikö niissä, kokijan haltioitumisessa ja myötäelämisen ihastuksessa, olekin jotain ytimeltään kovin lapsenomaista? Pidän vastaansanomattomana, että vaikka kulttuuriluomus itsessään ei olisikaan naivistinen, on myötäelämisen lumouksessa aina jotakin tavattoman lapsenmielistä. Ja tällöinhän on johdonmukaista, että näyttelijä voi rakentaa roolihahmoaan samojen havaintomekanismien ja katsantotapojen kautta, joiden lävitse lapsi tarkkailee maailmaa ja tutkii ympäristöään, toisin sanoen: jos yleisön hurma on lapsen hurmaa, niin silloinhan näytelmää voidaan myös rakentaa lapsen silmin. 

Tahollaan nämä pakottomasti, kuin luonnostaan yhteenkiertyvät mietteet lujittavat jo ennestään vahvaa kokonaisnäkemystäni siitä, että enemmän kuin muuta, taide ja kulttuuri ovat paluuta lapsuudenpäiviin, ihmettelyn pakahduttavaan eksistentiaalisen iloon – ja mitä todemmin, sen hurmaavammin. 

Yhtäältä myös kirjoittamiseni ja sen rinnalla kaiken mielikuvituksenvaraisen työni ymmärrän samojen lainalaisuuksien mukaisesti: tässäkin teatteriproduktiossa koen elinvuosien tuoman ’kurttuotsaisen uravalinnan’ asemesta ikään kuin jatkavani, eläväni yhäkin lapsuutta, ja loppujen lopuksi kaikki pragmaattinen kehitykseni kirjoittajana, tinkimättömän teknillinen valveutuminen, palvelee samaa. 

Se, että kirjallinen sivistykseni laajeneminen tai sellaisen kehkeytyminen vie minua, hänelle joka ymmärtää, oikeastaan etäämmäksi rikkiviisaudesta ja muusta sofistikoituneesta, likemmäksi ihmettelyn aikaa ja lapsuuttani, on kauneinta mitä saatan ajatella. 

Kulttuurillinen heräämiseni.  

Syvintä kuviteltavissa olevaa harmoniaa. 

Esikoiskirjailija Nadja Sumanen, jonka elämänmyönteisen Rambo-kirjan lämpiäispainokset saamme käsiimme ensi viikon tiistaina, tekee tänään visitaation harjoituksiimme. 

Kellon lyödessä viisi luotaan VRH:n sisäänkäynniltä kiinteäkatseisesti Rautatientorin ihmisvilinään, kunnes hän äkkiä putkahtaa selkäni taakse, vastakkaisesta suunnasta.

Käännähdän. 

Harkitsemme halausta.  

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

NÄYTTELIJÄN EPÄVARMUUDESTA – AIHETODISTEITA EREHDYTTÄVÄSTÄ KAKSOISTIETOISUUDESTA

Polyesterikankainen urheilupusakka on tarrautunut selkäkarvoihini, takarengas on heittänyt lietevettä, likaroiskeita ja hiekanjyviä alaselkäni seudulle, nenätienoon viiksenaluissa on aamukastemaisia, huomaamatta helmeileviä pisaroita. Levitän ummehtunutta hienkatkua – olen ensi kertaa Omapohjassa.

Luotaan katseellani näyttämötilaa. Ääniteknikon miksauspöydän päälle on levitetty suojapeite, ikään kuin esiripusta irtileikattu kangas, jonka pinnassa kimmeltelee teatteripölyä. Podestanomaisesti nousevassa katsomossa on 80 istumapaikkaa, näyttämö on riisuttu.  Totunnaiset havainnot asketismista ja kurinalaisuudesta kiertävät kehäänsä mielessäni – Omapohjan näyttämöfasadit (tai niiden puute), tukee teatterin intimiteettiä liki oppikirjamaisesti, miellyttävällä ja erehtymättömällä tarkkuudella. Päähenkilömme ulkopuolisuuden kokemuksien ja sivullisuuden kuvaukseen tämä näyttämö on oikea.

Aivan kuin Rambo olisi luotu tänne.

Ensikohtaamiseni Omapohjan kanssa vertautuu siihen hetkeen, jolloin jokin novellistinen lyhytproosa-aihelma, vapaamittainen runosäe, tai mikä hyvänsä, on hortoillut mielessäni uomiinsa asettumatta pitkän tovin, siihen hetkeen kun viimein istuudun alas, puhtaanvalkoisen tyhjän paperin ääreen ja alan luonnostella. Silloin kirjoittaminen antaa ajatuksilleni muodon. Silloin ne tuntuvat järjestäytyvän, asettuvan uomiinsa. Kunnes lopulta, työteliäiden ponnistusten myötä, minulla on eheä ykseys, kokonaisuus.

Täysin formalistista magiaa.

Suoritamme läpimenon, väistämättömästi kangertelevan ja yskivän, joka vilisee epäjohdonmukaisia seisahduksia, plariin tarttumista ja ikään kuin seisakkeille jäämistä – mä en osaa näitä repliikkejä vielä, olen todella pahoillani – mutta hetkittäin, kun koittavat ne kohtaukset joihin olemme paneutuneet ja joita olemme elävöittäneet suurenmoisilla dramaturgisilla linjaratkaisuilla, koen mieltä syleilevää onnentunnetta. Olemme edistyneet. Olemme jossakin.

Harjoituksemme päättyvät tavallista venähtäneempään jälkikeskusteluun. Keräännymme jo tutuksi tulleeseen ympyrämuodostelmaan, jossa näkö- ja keskusteluyhteys jokaisen työryhmän jäseneen säilyy. Elina tiedustelee varauksellisesti näyttelijöiden tuntemuksia, he puhuvat miellyttävän suorasanaisesti ja taustamerkityksistä puhdistetusti.

Päämäärätietoista, lujaluonteista ja räyhähenkistä Reettaa esittävä Veera Anttila tokaisee hinkuvansa kovastikin kujeilevan leikkimielistä ”häröilyläpimenoa”, jossa näyttelijät vaihtaisivat rooleja keskenään. Elina hymyilee enteellisesti. ”Sellainen on tulossa”, hän vastaa välähdyksennopeasti ja viittaa viikon päässä vaappuvaan harjoituskertaan, jolloin syvennymme hahmojen rakentamiseen ja niiden psykologisen ytimen pohtimiseen ja jolloin Omapohjaan tekee visitaation esikoiskirjailija Nadja Sumanen, valottaakseen romaanihenkilöiden taustoja ja tehdäkseen näkyväksi sitä, mikä ei välttämättä yksiselitteisesti näytelmäkäsikirjoituksesta tai romaanista ole luettavissa, ”saatte perehdyttää, ikään kuin opettaa roolinne jollekin toiselle näyttelijälle.”

Äkkiä tapahtuu jotakin, joka jää myllertämään mieleeni koko loppuillaksi – ja yöksi.

Annan, Rambon masennusta sairastavan äidin, tulkitseva Elli Melasniemi tokaisee väliinleikatusti: ”Jos minun tulisi opettaa jollekin näyttelijöistämme jotakin Annasta, olisin pulassa. En osaisi sanoa mitään. Minusta tuntuu, että aina kun taas olen osa kohtausta, olen hukassa ja eksyksissä. Aivan kuin Anna ei olisi ilmiselvästi mitään.

Näytelmän alussa, prologin jälkeisessä kerronnallisessa rekyylissä, Anna on vajonnut masennuksen alhoon. Rambo kiiruhtaa kotopuoleen kevään viimeisenä koulupäivänä kädessään vielä oikoinen, arvosanoiltaan suitsutettava todistus. Taustalla kuulemme unisonomaisesti, kaihoisasti yhteislauletun suvivirren. Rambo on aikeissa esitellä kevättodistusta äidilleen, hän uhkuu intoa ja elämänmyönteisyyttä. Äiti on kuitenkin poissaoleva, apaattinen ja pääsemättömissä.  

Anna kärsii eri vakavuusasteisesta depressiosta läpi näytelmäkappaleen, eikä meille siksi muodostu selväpiirteistä tai ylimalkaan minkäänlaista kuvaa hänen persoonastaan ja luonteenlaadustaan – masennuksesta koituva toimintakyvyttömyys kuoppaa näkymättömiin ja kuulumattomiin hänen varsinaisen identiteettinsä. Anna vaipuu masennuksen alhoon jo näytelmän varhaisimmassa kohtauksessa, ja niinpä hänestä tulee tässä mielessä historiaton. Katsojallehan tämä on mitä luontevinta, näyttelijänä se voi kuitenkin suistaa epävarmuuteen ja aiheuttaa hiertäviä, ristivetoisia tuntemuksia. Annan elinvoima on tyhjiin valunut – siksi emme tiedä, harrastaako hän flaneeraamista, plaraileeko hän iltaisin sohvannurkassa aina näyttävästi kuvitettua Deko-lehteä, pitääkö hän Anna-Leena Härkösen romaaneista – Anna tasapainottelee tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalinjalla. Vain sen tiedämme ehdottoman varmasti. Voimme luonnehtia häntä sairaaksi niin kuin kaikki taivaansinisiin sairaala-asuihin puetut potilaat ovat sairaita – ja juuri tässä mielessä hän ei ole ilmiselvästi mitään.    

Voisiko Annan kaikkinaisen lamaannuksen somaattisessa kuvittamisessa auttaa se, että loisimme roolihahmolle jonkinlaisen näytelmää edeltäneen, mielikuvamontaasia muistuttavan henkilöhistorian, elämäntarinan? Tuuma pyörteilee mielessäni, kunnes ymmärrän tällaisten kysymyksenasettelujen toisarvoisuuden – heijastumat, eli se mitä Elli oikeastaan näyttelee, eivät muuttuisi vaikka laatisimme Annasta sivuhistoriamaisen pienoiselämäkerran. Eräs vuosia sitten päiväkirjaani naulitsema, aforistinenkin virke palautuu mieleeni useinkin ja vastustamattomasti, niin myös tätä pohtiessa: ”Luomisvaikeuksieni alkusyy on ilmeinen ja nähtävissä – kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.”

Näytelmän puolimaissa aterioidaan. Näemme kaikki henkilöhahmot samassa arkisessa elämäntilanteessa, näemme heidän käyvän rupatteluksi notkahtavaa sananvaihtoa. Anna on poissaoleva, kätketyn pahoinvoiva, ja vaitonainen. Ympärillä velloo keskustelu, vaniljakastike kulkee herkuttelijalta toiselle, mutta Anna tuijottaa unenomaisesti, houraillen eteensä – katsojina meidän, minun ja Elinan, huomio kiinnittyy häneen. Samalla hetkellä näyttelijän täysin inhimillinen huoli siitä, onko hän mitään, katoaa jääden kuitenkin hänen sisälleen.

Kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.

Jotenkin ylöskirjaukseni on todistusvoimainen. 

Tässäkin epävarmuudessa.

Viekoitteleminen todella on mahdollista myös meleeratuissa college-housuissa. Tämä ihan vain antiteesiksi. 


Nuoruudessani kärsin useista sysimustista masennuskausista, joista viimeisin valtasi minut aloitettuani lukio-opinnot alkusyksystä 2012. Nuo kivulloiset, mutta etäisyyden jo tasaiseksi tamppaamat muistot ovat jälleen osoittaneet taiteellisen käyttövoimansa, eikä tämä totisesti ole ensimmäinen, eikä kai viimeinenkään, kerta. Muistot ovat nirhaamia, mentaalista arpikudosta: viruin vuoteessani, nahkeiden lakanoiden alla, kun yöpöydälleni laskemani matkapuhelin ulvahti viestin merkiksi. Painoin pääni untuvatyynyyn ja vapisin kauttailtani, keräsin voimia puoli tuntia, jotta viimein jaksoin kohottautua makuulta, kurottautua kahmaisemaan yöpöydältä kännykkäni ja lukea muutamakymmenmerkkisen, katkolauseisen tekstiviestin. Tämän tehtyäni laskin puhelimen yöpöydälleni, kiemurajalkaisen lukulampun viereen, ja lysähdin takaisin vuoteeseen kuin olisin selvinnyt väsyttävimmästäkin voimainponnistuksesta. Sadattelin sälekaihdinten läpi huoneeseeni siivilöityvää auringonvaloa. Keräsin voimia vastatakseni viestiin, kunnes ymmärsin, etten kykene siihen.

En näinä päivinä.

Masennuksen ja lamaannuksen näytteleminen on kuin vastakkainen konstantti toiminnallisuudelle, joksi teatteri perinteisesti mielletään. Toiminnan avulla on helpompi ottaa etäisyyttä omaan persoonaan – ja varmistua onnistuneensa. Omakohtainen esimerkkitarinani on kuvaava monessakin mielessä: murheen kurimuksessa minusta huuhtoutuvat kaikki ajatukset, eikä jäljelle jää kuin välttämättömään reagoiminen, pelastuminen.

Tämän vuoksi uskon että Annan roolissa, niin kuin joka ikinen kerta, kun näyttelijä ryhtyy rakentamaan melankoliaan, murheen alhoon uponnutta fiktiohenkilöä – on rohjettava haaltua.

Kadottava tullakseen näkyväksi.