AUTOMATKA, KASTAUTUMINEN VIILEÄÄN JÄRVIVETEEN JA MUITA NÄYTTÄMÖKUVIA

Kiivasluonteisen harjoituskautemme ajallinen alkupiste on 28.8. klo 10 – juuri silloin minä pieksän maantiepyöräni kampea hiljentyneellä väylällä, kaarran aukiolle jota samentaa krapulansininen huuru ja tokkuraisuus, tutkin jonkinlaista lähitienoon info-taulua – aloitamme taltioimalla epilogimaisen loppuvideon, ja minä olen väärässä kaupunginosassa. 

Tietenkin takanani on kehnosti nukuttu työ, yöpöydän ynseän digitaalikellon äärellä valvomista ja iäti luvattomalta tuntuvaa harhailua tyhjässä talossa: vapisevin käsin kulautettuja vesilaseja, epävarmuuden hetkiä (ajattelen liiaksikin, etenkin öiseen aikaan). Pulssini on vauhkoontunut, olen paitsi kalvakka myös epätavallisen, suonenvetomaisen lihassäryn kourissa. Mieleni kehittää vastentahtoisia arkipainajaismaisia, punastumiseen ja luimisteluun vieviä kauhukuvia: Höyryän paikalle tuntitolkulla myöhässä ja silloin, juuri silloin, on tallentumassa nauhalle mestarillinen otto. Lasken käteni ovenrivalle, avaan oven. Astun sisään. Minua katsotaan kuin rikkuria. Kangistavalta nolostukseltani onnistun sopertamaan vain tahmaisen alkutervehdyksen – ”Moi” – muuhun minusta ei ole.  

Tällaisista kuvitelmista voin syyttää vain Veijo Merta ja Petri Tammista. Ehkä siksi tunnenkin Esterinportin karttakuvan edustalla omituista, mutkallevääntynyttä nautintoa. 

Lopulta löydän oikeaan kaupunginosaan, kuvauspaikalle. Satumaisten köynnöskasvien peittämä omakotitalo ja vehmas pihapiiri vastaa jokaista piirtoaan myöten minun ihannettani Kodista – sen luokseenkutsuvuus on jakamatonta. Sisältä kantautuu ääniä, astiat helää. Näen ikkunassa siluetteja ja väläyksiä tutuista hahmoista. Astun sisään.  

Moi. 

Seuraa hyvänsuopa vastaanotto, kerron tragikoomisesta aamuisesta eksymisestäni, mutten mainitse Merta ja Tammista, joiden mieleeni pikiintyneistä, nasakoista päälauseista ammennan lohtua aina kitkerän profaaneina hetkinä. 

Elokuvallisen kerrontalaajennuksen loihtija Elis Lindfors asettelee kameran kiskoon ja huolehtii vakaudesta jonkinlaisen puolimetallisen olkakannattimen avulla. Näyttelijät ovat pynttäytyneet roolivaatteisiinsa, keittiönpöytä notkuu rekvisiittaherkuista, verhot on suljettu ja huoneennurkassa murjottaa irtovalaisin. Aikomuksenamme on taltioida teatterikappaleen lopussa nähtävä, epilogimainen visuaalinen montaasi, jota nimitämme mutkattomasti »loppuvideoksi». Etenemme siis tältä osin täydellisessä epäkronologiassa.

Vaikka audiovisuaalisen alan työläiset halveksivat mystifikaatiota, en lakkaa ihmettelemästä kameran voimaa rajatilasysääjänä. Kun Elis vie sormensa »rec»-painikkeelle ja antaa aloituskäskyn – action! – siirrymme silmänräpäyksessä fiktiiviseen rinnakkaistodellisuuteen. Tämä kuva on vangittu hetkeä ennen ottoa, ja siksipä se onkin pettämätöntä todistusaineistoa elokuvan taianomaisuudesta – huomatkaa erityisesti Vincent Kinnusen (lippalakkipäinen ruutupaitamies) aikamoinen haukotus. 

Kuvauspäivää edeltävinä aikoina mieltäni on kaihertanut eräs asia, jonka olen jo ehättänyt nimittää »epäkronologisuuden varjoksi» tai entistäkin mahtipontisemmin »uhkakuvaksi». 

Tiedämmehän, että kaikki mitä vähämerkityksisimmätkin eleet, että kaikki toiminta oikeastaan suodattuu persoonamme lävitse – luonteenlaatumme värittää ne meille itsellemme ominaisella ja leimaa-antavalla tavalla: ajatellaan vaikkapa aivan hetki sitten suorittamaani tointa, tarkoituksellisen arkipäiväisesti, postinhakua. Kalpin laatikolle, ja hiekan rahistessa jalkojeni alla voimme nähdä kuinka askeleeni ovat lyhyitä mutta tehokkaita ja ikään kuin jänteviä, liikeratani ovat taloudellisia ja »kineettisiä», tämä juontuu urheilutaustastani. Sen sijaan ryhtini on lysähtänyt vuosia jatkuneen istumatyön seurauksena – näin ollen minä kävelen, avaan postilaatikon ja noukin päivälehden kainalooni juuri itselleni ominaisella tavalla, joka taas heijastuu niistä valinnoista, joita olen elämässä tehnyt. Sama koskee henkilöhahmoja. 

Fiktiohahmojen henkilöhistoria ruumiillistuu arkipäiväisessä toiminnassa, ja vaikkemme siihen kiinnittäisikään huomiota, osaamme kyllä panna merkille ne silmiinpistävät hetket, jolloin elekielessä ja kropankäytössä jokin ei täsmää. Juuri tästä syystä hahmon työstämättömyys – epäkronologisuuden varjo – on langeta, paljastua elehdinnässä joka myöhemmin näyttäytyykin hahmolle vieraana. 

Kuvauspäivän jälkeen tuntoni ovat kuitenkin hyväenteiset, kuten niin uskoakseni jokaisella meistä. Aivan kuin näyttelijät olisivat kesänmittaisella omatoimijaksolla tavoittaneet hahmoistaan jotain hyvin keskeistä (hämmästyttävää kypsyyttä he osoittivat jo laatiessaan sepitehahmoluonnehdintoja, ks. ylävalikosta »työryhmä»), aivan kuin teksti olisi jo nostattanut heissä impulsseja, vaistonvaraisia, jotka yhyttävät toimintaan ja harvoin johtavat harhaan. Ilmiselvästi he olivat muodostaneet vankan kokonaisnäkemyksen esittämästään henkilöstä, tämä lienee paitsi heidän tarkkanäköisyyttään ja etevyyttään, myös romaanin vahvuutta.   

Mieltäni möyhentäneet epäilykset raukeavat. 

Erinomainen nurinkäännetty alku.   

Ryhmäpotretin etualalla muikisteleva Eetu Sopanen on Rambo. Lukijani: jos saavutte katsomaan näytelmää joulukuun päivinä, palatkaa myöhemmin tähän otokseen. Suurentakaa se hiirenäpäyksellä ja pohtikaa, millä tavoin roolihenkilöiden »temperamentin ydin» aikaansaa ilmeet ja kasvolihasten asennot, jotka tässä näemme. Voitte ymmärtää täydellistä epäkronologiaa.  

Kuvausten jälkilämmössä mutustamme rekvisiittaherkut. Tiskaan. Tämä viehättävä asumus toiminee myös karonkkamme sijoituspaikkana. Ajattelen kaiken alkavan täältä. 

Ja päättyvän tänne. 

Melskeen tauottua, kuvauspäivän päätteeksi, pidämme ohjaaja Elina Kilkun kanssa lyhykäisen palaverin. Elina toteaa saatteeksi, hykerryttävästi, näytelmäkäsikirjoituksen pitävän sisällään kaikki teatteriohjaajan mitä tyypillisimmät painajaismaiset osatekijät: näytelmässä matkustetaan autossa ja pulahdetaan viileässä, auringonsäteistä kimmeltävässä järvivedessä. Kyseessähän on melko tavanomainen realistisen näyttämösovituksen pulma, joka tarjoaa mahdollisuuden tyylilajin hienovaraiselle murrokselle. Saan tehtäväkseni pohtia automatka-kohtauksen toteuttamista eeppisen teatterin metodiin kääriytyen. Helppotajuisemmin: yleisö voidaan johdattaa kohtaukseen lähtöajatuksella ’nyt rakennamme auton’, joku syöksähtää hakemaan ohjauspyörän sivuuntyöntyneen esiripun kätköistä – realistinen illuusio särjetään, jotta se voisi lopulta rakentua entistä jyhkeämpänä ja hohdokkaampana. Metodin viekkaus onkin siinä, että jostain ihmeenomaisesta syystä se ei ole kuin epävireinen ääni, se ei särähdä.  

Ymmärrän, että oikeastaan kaikki näyttämöllä nähtävä on aina kuvitelmaa. 

Eikä kuvitellulla ole rajoja. 

VOITAN YLEISÖN PUOLELLENI

Kyyhötän kerrostalokolmion keittokomerossa, Järvenpään kaupungissa. Elän ammatillista nousukauttani.

Olen osa Otavan nuortenromaanikilpailun tuomaristoa, edustan nuorta lukijaa, kohdejoukkoamme. Tämä on ilkikurista sikäli, etten ole koskaan myöntynyt pitämään nuoria viiteryhmänäni – niin häpeällistä kuin se onkin tunnustaa, olen pyrkinyt asettumaan heidän yläpuolelleen. Käyttäytynyt kuin vanhuudenheikko, käheä-äänisen karismaattinen mies, naamioitunut sellaiseksi jona halusin tulla nähdyksi. Asustautunut talvisin pitkähelmaiseen villakangaspalttooseen, keväisin popliinitakkiin ja syydvestiin, haikaillut kadotettua maailmaa – keikarimaisimmillani jopa yskinyt ja köhinyt teeskennellen keuhkotautista. Sosioekonominen teatterini on ollut niin viekasta ja omintakeista, ettei sitä ole osattu edes sellaisena pitää.

Itseriittoisesti ja suunnitelmallisesti olen ottanut etäisyyttä nuoriin.

Nyt edustan heitä.

Kumarrun noukkimaan pinkasta käsikirjoituksen, jonka nimiösivulle on rustattu kuivamustekynällä harkittu tuhraus, kuin taitava piirtäjä tekee elävän viivan. Katson kansilehtistä ja maiskuttelen nimeä. Rambo. Minä todella pidän siitä. Paitsi että se sieppaa mielenkiintoni, tunnen sen myös soivan kuin taidokkaan, kaikuefekteillä briljeeraavaan kitaristin niukkaäänisen soolon. 

Käyn käsiksi oikoiseen paperinippuun. Luen ensimmäisen luvun. 

Sanomaton lämpö valtaa sydämeni. Teen kirjaanviennin.

Alku on lumoava. 

Uskon voittajan löytyneen. 

Nadja verhoutui kilpailukandidaattina leikilliseen nimimerkkiin »Harakanvarvas». Tässä kuvassa olen lavastanut mahdollisimman totuudenmukaisesti tilanteen, jossa tartuin Ramboon ensimmäisen kerran, sukelsin sen rinnakkaismaailmaan. Silloin oli ilta ja pimeää kuin kohdussa (suljin uutimet), pöydälläni oli teroitinroskaa ja käsikirjoituksen alle hautautuneita, luonnoslehtiöstä irtirepäistyjä, täyteenkirjoitettuja struktuuripapereita. Kaikin puolin onnistunut lavastus.    

Perusteiltaan Rambo on ihka perinteinen tarina, joka paikallistuu supisuomalaiseen heinäkuiseen kesämökki-idylliin. Kuitenkin henkilövetoisuus ja jokaisessa hahmossa tapahtuva metamorfoosi tekevät tarinasta jotakin enemmän kuin puisevan, realistisen kerrontaperinteen näköalattoman edustajan – Rambo ravisuttanee nuortenkirjallisuutta juuri kertojaminänsä vilpittömyyden johdosta. Kirjoittaja uskoutuu: tekstistä ei karehdi kertojan ”kaksoistietoisuus” samalla tavoin kuin lukuisista muista nuortenromaaneista.

Nuortenromaanikilpailun Jälkikirjoituksessa (Pelastautumissuunnitelma, Otavan Kulma-blogi 13.4.15) totesin voittajakäsikirjoituksessa olevan minulle kaikista ihastuttavinta ja lumovoimaisinta Rambon eriskummalliset ja liki mielitautiset luonteenpiirteet, viat, jotka jo tekstin raakaversiossa olivat orallaan. Päähenkilömme suunnittelee ekoenergialla toimivaa yleismoottoria, jonka on määrä pysäyttää ilmastonmuutos. Arjen tuoksinassa hän tekee riemastuttavia, abnormeja havaintoja. Olin lepuuttanut silmiäni sen niskan nukkaisessa pyörteessä, joka muistutti Whirlpoolin galaksia.

Kuten kaikki uskottavat ja elävät henkilöhahmot kertomataiteessa ja fiktiossa, ei Rambokaan ole mustavalkoisesti ja yksiulotteisesti vain jotakin. Hänen persoonansa kihisee ristiriitoja, aivan kuten meistä jokaisella, hän on niin kokonainen, niin todellinen, että tallustellessani romaanimiljöötä kovastikin muistuttavassa mäntykankaisessa ja tasakasvuisessa metsässä, pysyttelen valppaana, sillä tunnen että minä hetkenä hyvänsä, kuin aaveeksi uskotellun leimahduksen peilityynen järvenpinnan yllä, voin kohdata hänet. Nähdä hänen pyöräilevän, roikkuvan, telmivän.

Kulkevan minua vastaan.   

– Rambo on syntynyt kaikista niistä elämäntarinoista jotka minuun ovat kompostoituneet, esikoiskirjailija Nadja Sumanen toteaa tunnelmantäyteisessä tapaamispaikassamme, Tuomiokirkkoa vastapäätä sijaitsevassa Cafe Engelissä, Helsingin kantakaupungissa.

Minä näen Rambon kernaastikin kirpeänä vastalauseena realistisen romaaniperinteen auttamattoman yksipuolisille ja huokoisille henkilöhahmoille, joissa tahattomasti korostuu niiden fiktiivisyys ja mielikuvituksenvaraisuus – siis se että ne ovat valhetta. Kahlatessani jotakin melko harmitonta lukuromaania suistun murehduttavan usein pohtimaan, totuuteen kurottautuvan ajatusleikin tasolla, että entä jos romaanihenkilöt tempaistaisiinkin tyystin irti tapahtumamiljööstä ja ympäristöstään, entä jos heidän niin kutsutut realistiset kasaumat, jotka kirjailija on antanut heille luonteenpiirteiksi, korvattaisiinkin joillakin toisilla? Muuttuisivatko he, lakkaisivatko he olemasta?

Suivaannuttavan usein vastaus on myönteinen. Tämä todistaa, että lopulta mitään romaanihenkilön »psykologista ydintä» ei ole, on vain joukko realistisia kasaumia. Röykkiöittäin kirjailijan valheita.   

Nadja kurtistaa kulmiaan.

– Lukijana en milloinkaan psykologisoi henkilöhahmoja. Sehän kirjojen luomassa maailmassa juuri onkin ihanaa, ettei niiden tarvitse virheettömästi vastata todellisuutta tai olla todellisia. 

Minun katsantokantani on vallan toisenlainen.Tunnen nimittäin, että minun on vaikea, ellei jopa mahdoton löytää fiktiivisistä rakennelmista lainkaan mieltä tai iloa (huom. en käytä pahaista ja alamaista sanaparia lukemisen nautinto), jollen pohdi niiden hypoteettista, taideteoreettista sanomaa. Tiedän, että joku pitäisi tätä eräänlaisena älyperäisenä rehvasteluna, samoin kuin tiedän myös valtaosan lukijoista näkevän asian toisin, kavahtavan julkilausumaani.

Tavatessamme Nadja tuntuu toistuvasti kuin muistuttavan minua siitä, ettei Rambo lopulta edusta mitään muuta kuin tarinaa, jonka se kertoo. Sen takana ei välkehdi mikään aatevirtaus sen paremmin kuin taideteoriakaan.

On tarkoituksenmukaista ettei sen takana ole mitään. 

Rambo-teatterikappale saa kantaesityksensä joulukuussa 2015 Kansallisteatterin Omapohjassa. Tulevan syksyn ohjelmiston läpivalaisevassa brosyyrissa näytelmää luonnehditaan hauskaksi. Adjektiivissa häilähtääkin näyttämödramatisoinnin uhkakuvankaltainen »toteutuksellinen lankeemus» – Rambon teatterisovituksessa on kiistämättömät riskinsä siihen, että näkemyksellinen ja avartava tarina vääntyy silkaksi hupatukseksi. Harhaviettiseen, perusilmeeltään komedialliseen toteutukseen ovat saartaa jotkin projektimme ’rakenteelliset’ seikat: näyttelijäkaartimme koostuu nuorista ja väistämättä himpun kokemattomista, pitkälti harrasteteatteritaustaisista diletanteista. He esittävät myös huomattavasti ikäistään varttuneempia henkilöitä – räikeimmillään elämäniloa pulppuavia eläkeläisiä. Tällöin näyttelijän tulkinta, kuten tunnettua, nyrjähtää auliistikin karikatyyriksi. Tätä meidän on kartettava viimeiseen kohtaukseen asti, sillä eihän Rambo leikittele semminkään kuin ei ironisoi pohjimmiltaan raskasmielisiä teemojaan.

Kyse on kuitenkin myös tätä esitystä laajemmasta, moniaalle haaroittuvasta ja tungeksivasta ilmiöstä, jota olen ajatuksissani alkanut nimittää kokoonpuristavasti ja hieman umpimähkäisestikin hupatuksen kiroksi.

Esiintyjä–katsojakunta -asetelma on jo perusteiltaan hiostuttavan kiusallinen: sanotaanhan, että lavalle kapuavan taiteilijan on esityksensä alkumetreillä voitettava yleisö puolelleen. Etsimättäkin kimmahtaa mieleeni näyttelijä-imitaattori Jukka Puotilan oivalluskykyinen ja taatusti paikkansapitävä lausahdus: »Tässä ammatissa kolmannes palkasta tulee siitä, kun sinut kuulutetaan ja loput kaksi kolmasosaa kahdesta ensimmäisestä minuutista. Loppuesitys menee kuin omalla painollaan.» Kaikki elämäntilanteet, joissa sosiaaliset roolit on tarkkaan määritelty ja liikkumatilaa vain niukalti, ovat tavalla tai toisella vaivaannuttavia. Ajattelen yleisön puolelleen voittamisen olevan ennen kaikkea näiden rajalinjojen hälventämistä – yleisö on saatava vapautumaan, toisin sanoen heidät on saatava unohtamaan, että he ovat ostaneet tyyriihkön pääsylipun ja nyhjöttävät nyt esiintymissalin pehmyissä istuimissa odottaen malttamattomina, että heitä ’viihdytetään’.

Hersyvä, kumea naurunremakka on tehokkain ja järkkymättömin keino tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Naurussahan on aina myös jotain väistämättömän yhteisöllistä ja lähentävää, ja ehkä juuri tämän vuoksi tietoisesti tai tiedostamatta olemme taipuvaisia antamaan kaikelle vähääkään kielelliselle, läsnäoloon perustuvalle taiteelle komediallisia sivujuonteita. Mietityttävää on myös se, että improvisaatioteatteri, jossa asetelma on entistä kiusaannuttavampi (yleisöhän tietää esiintyjien olevan toivottoman epätoivoisessa tilanteessa, eiväthän he edes ole voineet valmistelleet mitään), näyttää yhtenään lipsahtavan joutavanpäiväiseksi hupailuksi. Syy ei löydy improvisaatiosta taidemuotona – jos sitä edes sellaiseksi sopii kutsua – sinänsä.

Syy löytyy olosuhteista, jotka ympäröivät improvisaatio-irrottelua. 

– Toivoisin äidin, joka saapuu katsomaan näytelmää ADHD-diagnoosin saaneen poikansa kanssa, toivoisin heidän yhdessä tuntevan että heitä on ymmärretty, Nadja toteaa jykevän aforistisesti.

Vaivun ajatuksiini.

Tarinassamme henkilöhahmot uskoutuvat meille, paljastavat sisimpänsä, itsensä. Meidän on lausuttava heille lupauksemme, sanamme: emme saa pettää heidän luottamustaan. Ymmärrän, että juuri hupatuksen kiroja vastaan taisteleminen on maksiimimme, ylin päämäärämme.

Samaan aikaan se on työryhmämme kipupiste.

Heikko kohta.

Otavan nuortenromaanikilpailun voittaneen Nadja Sumasen esikoisromaani, nuortenkirja »jolla on alaikäraja muttei yläikärajaa», Rambo julkaistaan lokakuussa 2015.