NÄYTTELIJÄN EPÄVARMUUDESTA – AIHETODISTEITA EREHDYTTÄVÄSTÄ KAKSOISTIETOISUUDESTA

Polyesterikankainen urheilupusakka on tarrautunut selkäkarvoihini, takarengas on heittänyt lietevettä, likaroiskeita ja hiekanjyviä alaselkäni seudulle, nenätienoon viiksenaluissa on aamukastemaisia, huomaamatta helmeileviä pisaroita. Levitän ummehtunutta hienkatkua – olen ensi kertaa Omapohjassa.

Luotaan katseellani näyttämötilaa. Ääniteknikon miksauspöydän päälle on levitetty suojapeite, ikään kuin esiripusta irtileikattu kangas, jonka pinnassa kimmeltelee teatteripölyä. Podestanomaisesti nousevassa katsomossa on 80 istumapaikkaa, näyttämö on riisuttu.  Totunnaiset havainnot asketismista ja kurinalaisuudesta kiertävät kehäänsä mielessäni – Omapohjan näyttämöfasadit (tai niiden puute), tukee teatterin intimiteettiä liki oppikirjamaisesti, miellyttävällä ja erehtymättömällä tarkkuudella. Päähenkilömme ulkopuolisuuden kokemuksien ja sivullisuuden kuvaukseen tämä näyttämö on oikea.

Aivan kuin Rambo olisi luotu tänne.

Ensikohtaamiseni Omapohjan kanssa vertautuu siihen hetkeen, jolloin jokin novellistinen lyhytproosa-aihelma, vapaamittainen runosäe, tai mikä hyvänsä, on hortoillut mielessäni uomiinsa asettumatta pitkän tovin, siihen hetkeen kun viimein istuudun alas, puhtaanvalkoisen tyhjän paperin ääreen ja alan luonnostella. Silloin kirjoittaminen antaa ajatuksilleni muodon. Silloin ne tuntuvat järjestäytyvän, asettuvan uomiinsa. Kunnes lopulta, työteliäiden ponnistusten myötä, minulla on eheä ykseys, kokonaisuus.

Täysin formalistista magiaa.

Suoritamme läpimenon, väistämättömästi kangertelevan ja yskivän, joka vilisee epäjohdonmukaisia seisahduksia, plariin tarttumista ja ikään kuin seisakkeille jäämistä – mä en osaa näitä repliikkejä vielä, olen todella pahoillani – mutta hetkittäin, kun koittavat ne kohtaukset joihin olemme paneutuneet ja joita olemme elävöittäneet suurenmoisilla dramaturgisilla linjaratkaisuilla, koen mieltä syleilevää onnentunnetta. Olemme edistyneet. Olemme jossakin.

Harjoituksemme päättyvät tavallista venähtäneempään jälkikeskusteluun. Keräännymme jo tutuksi tulleeseen ympyrämuodostelmaan, jossa näkö- ja keskusteluyhteys jokaisen työryhmän jäseneen säilyy. Elina tiedustelee varauksellisesti näyttelijöiden tuntemuksia, he puhuvat miellyttävän suorasanaisesti ja taustamerkityksistä puhdistetusti.

Päämäärätietoista, lujaluonteista ja räyhähenkistä Reettaa esittävä Veera Anttila tokaisee hinkuvansa kovastikin kujeilevan leikkimielistä ”häröilyläpimenoa”, jossa näyttelijät vaihtaisivat rooleja keskenään. Elina hymyilee enteellisesti. ”Sellainen on tulossa”, hän vastaa välähdyksennopeasti ja viittaa viikon päässä vaappuvaan harjoituskertaan, jolloin syvennymme hahmojen rakentamiseen ja niiden psykologisen ytimen pohtimiseen ja jolloin Omapohjaan tekee visitaation esikoiskirjailija Nadja Sumanen, valottaakseen romaanihenkilöiden taustoja ja tehdäkseen näkyväksi sitä, mikä ei välttämättä yksiselitteisesti näytelmäkäsikirjoituksesta tai romaanista ole luettavissa, ”saatte perehdyttää, ikään kuin opettaa roolinne jollekin toiselle näyttelijälle.”

Äkkiä tapahtuu jotakin, joka jää myllertämään mieleeni koko loppuillaksi – ja yöksi.

Annan, Rambon masennusta sairastavan äidin, tulkitseva Elli Melasniemi tokaisee väliinleikatusti: ”Jos minun tulisi opettaa jollekin näyttelijöistämme jotakin Annasta, olisin pulassa. En osaisi sanoa mitään. Minusta tuntuu, että aina kun taas olen osa kohtausta, olen hukassa ja eksyksissä. Aivan kuin Anna ei olisi ilmiselvästi mitään.”

Näytelmän alussa, prologin jälkeisessä kerronnallisessa rekyylissä, Anna on vajonnut masennuksen alhoon. Rambo kiiruhtaa kotopuoleen kevään viimeisenä koulupäivänä kädessään vielä oikoinen, arvosanoiltaan suitsutettava todistus. Taustalla kuulemme unisonomaisesti, kaihoisasti yhteislauletun suvivirren. Rambo on aikeissa esitellä kevättodistusta äidilleen, hän uhkuu intoa ja elämänmyönteisyyttä. Äiti on kuitenkin poissaoleva, apaattinen ja pääsemättömissä.  

Anna kärsii eri vakavuusasteisesta depressiosta läpi näytelmäkappaleen, eikä meille siksi muodostu selväpiirteistä tai ylimalkaan minkäänlaista kuvaa hänen persoonastaan ja luonteenlaadustaan – masennuksesta koituva toimintakyvyttömyys kuoppaa näkymättömiin ja kuulumattomiin hänen varsinaisen identiteettinsä. Anna vaipuu masennuksen alhoon jo näytelmän varhaisimmassa kohtauksessa, ja niinpä hänestä tulee tässä mielessä historiaton. Katsojallehan tämä on mitä luontevinta, näyttelijänä se voi kuitenkin suistaa epävarmuuteen ja aiheuttaa hiertäviä, ristivetoisia tuntemuksia. Annan elinvoima on tyhjiin valunut – siksi emme tiedä, harrastaako hän flaneeraamista, plaraileeko hän iltaisin sohvannurkassa aina näyttävästi kuvitettua Deko-lehteä, pitääkö hän Anna-Leena Härkösen romaaneista – Anna tasapainottelee tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalinjalla. Vain sen tiedämme ehdottoman varmasti. Voimme luonnehtia häntä sairaaksi niin kuin kaikki taivaansinisiin sairaala-asuihin puetut potilaat ovat sairaita – ja juuri tässä mielessä hän ei ole ilmiselvästi mitään.    

Voisiko Annan kaikkinaisen lamaannuksen somaattisessa kuvittamisessa auttaa se, että loisimme roolihahmolle jonkinlaisen näytelmää edeltäneen, mielikuvamontaasia muistuttavan henkilöhistorian, elämäntarinan? Tuuma pyörteilee mielessäni, kunnes ymmärrän tällaisten kysymyksenasettelujen toisarvoisuuden – heijastumat, eli se mitä Elli oikeastaan näyttelee, eivät muuttuisi vaikka laatisimme Annasta sivuhistoriamaisen pienoiselämäkerran. Eräs vuosia sitten päiväkirjaani naulitsema, aforistinenkin virke palautuu mieleeni useinkin ja vastustamattomasti, niin myös tätä pohtiessa: ”Luomisvaikeuksieni alkusyy on ilmeinen ja nähtävissä – kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.”

Näytelmän puolimaissa aterioidaan. Näemme kaikki henkilöhahmot samassa arkisessa elämäntilanteessa, näemme heidän käyvän rupatteluksi notkahtavaa sananvaihtoa. Anna on poissaoleva, kätketyn pahoinvoiva, ja vaitonainen. Ympärillä velloo keskustelu, vaniljakastike kulkee herkuttelijalta toiselle, mutta Anna tuijottaa unenomaisesti, houraillen eteensä – katsojina meidän, minun ja Elinan, huomio kiinnittyy häneen. Samalla hetkellä näyttelijän täysin inhimillinen huoli siitä, onko hän mitään, katoaa jääden kuitenkin hänen sisälleen.

Kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.

Jotenkin ylöskirjaukseni on todistusvoimainen. 

Tässäkin epävarmuudessa.

Viekoitteleminen todella on mahdollista myös meleeratuissa college-housuissa. Tämä ihan vain antiteesiksi. 

Nuoruudessani kärsin useista sysimustista masennuskausista, joista viimeisin valtasi minut aloitettuani lukio-opinnot alkusyksystä 2012. Nuo kivulloiset, mutta etäisyyden jo tasaiseksi tamppaamat muistot ovat jälleen osoittaneet taiteellisen käyttövoimansa, eikä tämä totisesti ole ensimmäinen, eikä kai viimeinenkään, kerta. Muistot ovat nirhaamia, mentaalista arpikudosta: viruin vuoteessani, nahkeiden lakanoiden alla, kun yöpöydälleni laskemani matkapuhelin ulvahti viestin merkiksi. Painoin pääni untuvatyynyyn ja vapisin kauttailtani, keräsin voimia puoli tuntia, jotta viimein jaksoin kohottautua makuulta, kurottautua kahmaisemaan yöpöydältä kännykkäni ja lukea muutamakymmenmerkkisen, katkolauseisen tekstiviestin. Tämän tehtyäni laskin puhelimen yöpöydälleni, kiemurajalkaisen lukulampun viereen, ja lysähdin takaisin vuoteeseen kuin olisin selvinnyt väsyttävimmästäkin voimainponnistuksesta. Sadattelin sälekaihdinten läpi huoneeseeni siivilöityvää auringonvaloa. Keräsin voimia vastatakseni viestiin, kunnes ymmärsin, etten kykene siihen.

En näinä päivinä.

Masennuksen ja lamaannuksen näytteleminen on kuin vastakkainen konstantti toiminnallisuudelle, joksi teatteri perinteisesti mielletään. Toiminnan avulla on helpompi ottaa etäisyyttä omaan persoonaan – ja varmistua onnistuneensa. Omakohtainen esimerkkitarinani on kuvaava monessakin mielessä: murheen kurimuksessa minusta huuhtoutuvat kaikki ajatukset, eikä jäljelle jää kuin välttämättömään reagoiminen, pelastuminen.

Tämän vuoksi uskon että Annan roolissa, niin kuin joka ikinen kerta, kun näyttelijä ryhtyy rakentamaan melankoliaan, murheen alhoon uponnutta fiktiohenkilöä – on rohjettava haaltua.

Kadottava tullakseen näkyväksi.