VALOKUVAKOLLAASI ON KEVEÄ KUIN META-AJATUS

Tähän blogiin rakentuneissa tekstikonstruktioissa, Rambo-teatterihankkeen Julkisessa Työpäiväkirjassa, olen harjoittanut tinkimättömän omalakista, syvämietteiseksi ja analyyttiseksi tempautunutta pohdintaa, vilpittömyyden, sievistelemättömyyden ja toisaalta pilkahtelevan humoristisuudenkin hengessä. 

Nyt koittaa ensimmäinen merkintö, joka on pyyhittävissä mielestä kuin arkinen sattumus – merkintö, johon perehdyttyään voi tomuttaa kätensä ja todeta, levollisen sisäänhengityksen jälkeen: ”Hyvä on. Sitten jotakin muuta.” (Sivumennen huudahtaen: miksi valokuvapainotteinen, voittopuoleisesti visuaalinen julkaisu tuntuu ikään kuin itsestään selvästi merkitsevän kevyempää sisältöä?) 

Kirjamessuvierailumme mittaan opinahjomme toisen vuosikurssin opiskelija Ahti Brummerin järjestelmäkamera pihahteli tiheästi. Ahti onnistui vangitsemaan lukuisia elämöitävän nautittavia tilannekuvia maistiaisesityksestämme ja esityksen jälkeisestä haastattelusananvaihdosta, jota KirjaKallion Louhi-lavalla kävivät Nadja, Elina ja näyttelijäkaraktäärillään alati ihastuttava Vincent Kinnunen. 

Koostin onnistuneimmista otoksista sekakoosteisen valikoiman. 

Valokuvakollaasi on keveä kuin meta-ajatus. 

Pienoisesityksen ensihetkinä hoilattiin jokakeväinen, tunnusomaisen kaihoisa Suvivirsi. Eräs ohikulkijoista ehätti jo tulkita veisaamisen kannanottona ammoiseen keskusteluun Suvivirren "kiistanalaisen jumaluskoisesta luonteesta". Selvyyden vuoksi: kuva ei ole alkuunkaan poliittinen.

Elli Melasniemi oli happamesti käyttäytyvän tuohtunut "Harmaanrusehtava mummeli" ja ansiotuneesti olikin. Taustalla kaikkea epäolennaista kuten minä. 

Tulisieluisilla Selostajalla & Kommentaattorilla nähtiin ihka oikeasta televisiostudiosta lainaksi saadut äänitekniset välineet – kuulokkeet, joihin oli integroitu mikrofoni. Oheisilla aparaateilla on selostettu muun muassa ravikierroksen tv-lähetyksiä. 

Tyystin odottamattomasti paikalle rynnisti naapurin Tuija. Selostajan pulppuavaa luonnehdintaa mukaillen: "Tuija on tunnettu siitä, että se piilottelee talon rappuihin tarkastusroskia siivoojia varten ja käy koputtamassa oveen, jos jonkun vauva itkee sen mielestä liian myöhään illalla." Tuija säntäsi estradille yleisön joukosta, kirkuen korvia vihlovan äänekkäästi. Samassa Louhi-lavaa ympäröivistä kojuista luotiin häkeltyneitä silmäyksiä.

Farssimaisesti edenneen kohtauspulauksen päätteeksi kuultiin bändin säestämänä Rauli Bading Somerjoen Paratiisi. Silloin supisuomalaisen sielunmaiseman kangaskuva aivan viimeistään oli todellinen. Vokalisti Jesper Autio kannattelee mikrofonia asiaankuuluvan helläkätisesti.
  

OHJELMALEHTISEN NURJA PUOLI

Helsingin Kirjamessujen oheispainate on silopaperinen lehdykkä. Hän, joka painotuotteeseen on syventynyt, hänen katseensa on taatusti nauliintunut sivulle 61, messuohjelmakoonnin ”sakaraan”, alaotsikointiin Rambo – nuortenkirja nousee Kansallisteatterin lavalle.

Tuomme Kirjamessuille, Kallion lukion opiskelijoiden tahdittamalle Louhi-lavalle, harjoitushuoneesta irrotetun kohtauksen joka ei ole kaikenkattavuuteen kurottautuva, ei alkuunkaan summaarinen, pikemminkin, sanalla sanoen: maistiaisesitys, suupala. Messuvieraille suodaan mahdollisuus ikään kuin avaimenreikäkurkistukseen. 

Lauantaina 24.10. on Louhi-lavalla kokonainen tunti pyhitetty yksin Rambolle: klo 13.30-14.00 esikoiskirjailija Nadja Sumanen valottaa teosta itseään, toisin ilmaistaksemme: puhetta kirjallisuudesta! Puolen tunnin vierähdettyä Elina kapuaa estradille ja istuutuu Nadjan viereen ruotimaan Rambon näyttämödramatisointia ja teatterikappaleen sysäyksittäistä kypsymistä. Jonkinlaisena retorisena ulokkeena kuulemme myös, kenties jotakuta näyttelijöistämme, kenties minua. Maistiaisesityksemme valtaa lavan keskustelun tauotessa, jonakin hetkenä aikajänteellä 14-14.30. 

Tätä tuokioperformanssia olemme harjoitelleet menneellä viikolla ankaran työteliäästi. Nyt jännitämme tahoillamme, esilämmitämme itseämme yksilöllisillä ja yleistämättömillä metodeilla, minä vailla minkäänmoista metodia – istun aloillani ja tuijotan rävähtämättä eteeni, kuvittelen silminnähtäväksi sen mikä meitä odottaa, tulevan: Louhi-lavan ympäryskahinan, ohikulkevan ihmismassan, pihisevän supatuksen, hervottoman hyörinän – mikrofonien kytkentä-äänen ja kovaäänisten sorinan. 

Värisen. 

Keskityn kokopäivätoimisesti jännittämiseen. 

Satunnaisotos ensimmäiseltä messupäivältä. Nyt tiedätte osapuilleen mitä odottaa. 

Nähdään Kirjamessuilla! 

RAMBON SEKSUAALISUUDESTA

Keuruun painotalosta rahdattiin Helsinkiin Rambo-kirjan lämpimäiskuorma. Mennen viikon keskiviikkona tapahtui seuraavaa: jäin raitiovaunusta Bulevardilla, harpoin rivakoin askelin kohti Uudenmaankadun kirjakauppaa. Sisälläni mekasti intomielisyys, joka teki minusta rauhattoman – olin odottanut painettuun kirjaan tarttumista kärsimättömänä ja viimeisinä viikkoina odotus oli äitynyt miltei sietämättömäksi, eritoten niinä hetkinä jolloin matkustin sanokaamme linja-autossa ja jolloin minulla ei ollut mitään varsinaista ajatuksellista kiintopistettä, ei kertakaikkisesti mitään muuta ajateltavaa, jolla syrjäyttää nämä samoja, jo urautuneita reittejä kulkevat ajatukseni, jotka olivat ulkokohtaisia ajatuksia toden totta, nämä ajatukset: muistin etabloituneiden kirjailijoiden toistelleen sanoma- ja aikauslehtien joutavissa artikkeleissa, henkilökuvissa – tällaisten juttujen lukemisen olin lopettanut jo hyvän aikaa sitten, siitä yksinkertaisesta syystä, että olin kadottanut uskoni siihen että ne onnistuisivat sanomaan ylimalkaan mitään relevanttia, nehän olivat toinen toistaan pingottuneempia autobiografisista yksityiskohdista, joilla ei useimmissa tapauksissa ollut mitään tekemistä kirjoitetun teoksen kanssa, ja niinpä ne huuhtoutuivat mielestäni niin kuin kaikki merkityksetön huuhtoutuu, ja juuri niin arvokkaita ne olivat – lausahdusta, joka oli jäänyt kellumaan mieleeni maneetin tavoin. Kirjailijat olivat toistelleet, että painotuotteen hohde (aivan tätä ilmaisua he eivät käyttäneet, mutta minä käytän) toisin sanoen tunne, joka valtaa tekijän silloin kun hän saa hyppysiinsä vastikään painokonelämpimän niteensä, kun hän nuuhkii sen taitteita ja sormeilee selkämystä sekä juhlallisimmassa tapauksessa mahdollista suojapaperin kohokuviointia, että siihen liittyvä ritualistinen glooria, ettei se katoa koskaan. Kirjoittamisellani on myös liikanaisen pintapuolisia alkusytykkeitä – tunnustetaan nyt kaikki samassa rytäkässä – ja yksi vallitsevimmista on ollut saada joskus tietää, mitä on painotuotteen hohde. Olin kuvitellut sen tunteeksi, jota ei voi lähestyä hypoteettisesti. Tunteeksi, joka on koettava. Ja koska olin seurannut Rambon julkaisuprosessia monessakin mielessä kosketusetäisyydeltä, ajattelin nyt saavuttavani tuosta tunteesta kipenen. Äkkiä olin perillä. Tuumieni aapavaelluksen katkaisi näkymä Uudenmaankadun kirjakaupan myymäläkynnykseltä: tiskille oli pinottu Ramboja, painokset odottivat työryhmäämme ja minua. Lausuin alkutervehdyksen kirjakaupan henkilökunnalle, askelsin tiskille, tartuin päällimmäiseen niteeseen, hypistelin sitä, nuuhkaisin sen taitteita ja hyväilin sen selkämystä, suunnittelin synopsismaiseen takakansitekstiin syventymistä. Siihen kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riittänyt. Pyörittelin kirjaa käsissäni, ja silloin hienoinen pettymys levisi rintakehääni. Rambosta oli päätetty tehdä ulkonaisilta piirteiltään mitä tyypillisin nuortenkirja: se oli yliveto eli kansipaperiton kovakantinen kirja niin kuin monilukuiset muutkin nuortenkirjat. Kirjan kansikuva oli upea, erityisen mieltä hiveleviä olivat jäntevyyttä ilmaisevat viivat, jotka graafikko on piirtänyt tukevaan männynoksaan tarttuneisiin käsivarsiin, mutta tämä ei lohduttanut minua, en kerta kaikkiaan saattanut sivuuttaa sitä hiertävää mielikuvaa, että jos Rambo aseteltaisiin muiden nuortenkirjojen viereen, apeaan hyllyvälikköön, varttuisi mielessämme estämättömästi vain yksi ajatus: nämähän ovat yhtä ja samaa. 

Tämänkertainen merkintöni käsitteleekin kirjallisuutta. 

   

Kuten yksiselitteisesti käy ilmi: kirjallisuutta. 

On lempeänlämmin kesäpäivä, aurinko kultaa maisemaan ja kuvitelkaa loput.  

Rambo juoksee maantietä ekonomisen kevein, pitkin askelin, harjoitellen sprinttimatkan triathlonia varten. Äkkiarvaamatta takasuunnasta kiirii polkupyörän pinnojen räminää ja sisäkumin hankausääntä, matkantekoa hidastavia tössähdyksiä lietteeseen. Polkupyörän selkään hypännyt Liina, teini-ikäinen tyttö johon Rambo hidassysäyksisesti on tutustunut kesänviettopaikalla, ilmaantuu Rambon viereen ja tarjoaa tälle muovipulloon lasketettua vettä. Käydään lyhyehkö dialogi, jonka lopputulemana romaanihenkilöt päättävät pitää huilaustauon (romaanissa vanhoista puhelinpylväistä rakennetussa kodassa, näytelmässä – viimeisimpien suunnitelmiemme mukaan – vantteran puun juurella, sen viileässä varjossa). Rambo istuutuu kodan edustalla könöttävälle jäkälöityneelle, kiikkuvalle levähdyspenkille. Liina avaa kotaan vievän oven ja ehdottaa, että jospa he astuisivat sisään. Hetken emmittyään Rambo taipuu ehdotukselle, pörrääväthän ulkona herhiläismäiset paarmat.

Savunkatkuisessa kodassa Liina asettuu porontaljalla pehmitetylle penkille ja aloittaa seksuaalisesti implisiittisten viekoittelun. Jo aiemmin Liina on osoittanut kiintymystään ja pyrkinyt ilmituomaan elävöitynyttä libidoaan, täsmälleen niin kuin teini-ikäinen sen tekee: ”Se alkoi tunkea seuraani jatkuvasti, tuli ihan ihoon kiinni ja katsoikin eri tavalla kuin ennen, jotenkin hitaammin. Ruokapöydässä Liina nappaili haarukallaan tomaatinpaloja lautaseltani, koska se tiesi, etten välittänyt vihanneksista.” 

Kodassa, silloin kun Rambon silmät ovat tottuneet hämärään ja silloin kun hän jo erottaa mustuneiden kivenmurikoiden rajaamaan nuotiopaikan, on Liina nyhtäissyt päällyspaidan yltään. Hän lekottelee porontaljan päällä silkassa alustopissa ja hameessa. Heidän katseensa kohtaavat, pohjimmiltaan: seksuaalinen himo kaikinpuolisen tietämättömyyden. 

Lopulta Liina esittää Rambolle kysymyksen. Koittaa viekoittelun kliimaksi kuin seisminen värähdys. 

”Haluaisitko sä koskettaa mua?” 

Romaanikohtauksen päätteeksi Rambo hivuttautuu, tai ”kitkuttaa” itsensä porontaljalla likemmäksi Liinaa, silittää tämän jalkaa ja pukahtaa pidättyväisesti, vapautuakseen vaivaannuttavasta ja epätietoisuuteen suistaneesta tilanteesta: ”Mä oon nyt aika hikinen tässä”. Kaikista puhuttelevin on kuitenkin kohtauksen päättävä repliikki, joka on tarkkanäköisyydessään hämmästyttävän: ”mut kiitos kuitenkin.” 

Rambo on autuaallisen tietämätön kaikista kohtityöntyvistä siveettömyyksistä – hän on aidosti seksuaalisuuden ulkopuolella, joka on perimmäisen poikkeuksellista nykymaailmassamme, ottaen huomioon hänen 14-vuoden ikänsä. Alusta pitäen olen nähnyt tässä päähenkilömme alkutilanteessa jotakin tavattoman kaunista, kykenemättä kuitenkaan selittämään tyynnyttävästi, mitä ja miksi. 

Voisiko impressioni kuontua siitä, että Rambon puhuessa intohimoisesti uusiutuvalla ekoenergialla toimivasta yleismoottorista, jolla pysäyttää ilmastonmuutos, ja kun hän vertaa luokkatoverinsa Oonan niskahiusten pyörrettä Whirlpoolin galaksiin, siis siitä että hänen eksistenssinsä on ikään kuin syvänteitään myöten vapaa seksuaalisista jännitteistä, ja hänen ilmeensä, eleensä, koko intohimoinen suhtautumisensa maailmaan, ettei siihen ole sekoittunut mitään ekivookkia, ei mitään julkilausumatonta? Kun myötäajatuksissani hänen vilpitön kiinnostuksensa astronomiaan kohtaa seksuaalisen ummikkomaisuuden, syntyy vaikutelma siitä ettei hän suolla omailmeisiä vertauskuvia tehdäkseen vaikutusta kehenkään, että hän tekee sen vilpittömästä kiinnostuksesta, intohimosta.    

Tästä en tietenkään voi vakuuttua, mutta jo pelkkä aavistus riittää.

Se on minulle kauneutta. 

Otavan nuortenromaanikilpailun palkintoperusteluissa Nadjan käsikirjoitusta kiiteltiin muun muassa seuraavin sanankääntein: ”Hiuksenhienoilla piirroilla Nadja Sumanen maalaa näkyviin kesäisen järvimaiseman äänineen, makuineen, väreineen ja tuoksuineen.” Ennen kuin tämän kirjoituksen aihelma oli varttunut mielessäni, ajattelin luonnehdinnan olevan tyypillinen ja siinä kaikki. Vasta nyt, tarkastellessani Rambon seksuaalista kehitystä romaanissa, ymmärrän, että luonnehdinta on muutakin, jotain enemmän, totta. 

Varhaisin viite minäkertojapojan seksuaalisesta kypsymättömyydestä on kirjattu toiseen lukuun: ”Kun muutaman tunnin kuluttua hilauduin kotiin, rötkötti äiti t-paitasillaan keittiön tiskipöydän ääressä ja ryysti ruskeaksi pinttyneestä lempimukistaan teetä. Pyrin välttämään sen tisseihin katsomista.” Havainto on, kuten sanottua, tarkkanäköisyydessään briljantti: ainakin minä muistan elävästi seksuaalisen kehityksen alkuhämärissä tapahtuvan murrosvaiheen, jolloin alkaa kiinnittää huomiota kehonmuotoihin, mutta jolloin havaintoihin ei vielä sekoitu mitään stimulanttia. Yhtäältä siveyskäsitys varttuu ennen seksuaalisuutta – siksi on pyrittävä välttämään. 

Tarinassa seksuaalisuuspohdinnoista tulee Rambolle omakohtaisia ikätoveri Liinan myötä. Jos Rambo on tässä mielessä ikäluokkansa "eksentrikko", edustaa Liina mitä karaktäärisintä teiniä, joka on omaksunut seksuaalikäyttäytymisen anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisista kohtauksista. Jälleen viiltävän tarkka romaanikohtaus esiinkutsuu minussa vuosien takaisen teini-iän elävän muistikuvakollaasin, tunnistan seksuaalisen himon ensivärähdyksen, puistatusmaisen tunteen joka kävi lävitseni ja joka oli selityksiä vierovan aukikeriytymätön. Tätäkin kehitysvaihetta Nadja kuvaa hämmästyttävän todellisesti, suorastaan mykistävällä tarkkuudella: ”Sen hennon, liukkaan vartalon sekunnin kestänyt sylissä pitäminen aiheutti rajun vihlaisevan tuntemuksen, jota en osannut tarkemmin määritellä. Olin hetken toimintakyvytön, mutta sitten tunne liukeni veteen ja saatoin jatkaa kisaamista.” Ensivärähdys oli ennen kokematon, mutta silti se ei jättänyt jälkeensä ainuttakaan arvoitusta tai ahdistavaa kysymystä: vaikken tiennytkään mistä on kysymys, tunsin silti että se on luonnollista. En säikähtänyt tuntojani, eikä epätietoisuudessa ollut mitään kavahduttavaa. Se oli ensimmäisiä kertoja elämässäni kuin epätietoisuuteen ei juurimattomasti liittynyt pelkoa ja ahdistusta, toisaalta muistan sen raivanneen mieleeni nautinnolle jonkinlaisen oman ulkonemansa, se oli toisenlaista nautintoa mitä olin koskaan kokenut – enkä minä kavahtanut.  

Nyttemmin, vuosien vierähdettyä en voi olla ajattelematta: tämä jos joku on Biologiaa. 

Nämä romaanikatkelmat, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen tähän kronikointiin haalinut, ovat niitä hiuksenhienoja piirtoja. Päähenkilömme seksuaalisen kypsymisen lakipisteenä voinemme pitää kirjan loppupäähän paikantuvaa kohtausta, jossa Liina ja Rambo viettävät hempeäksi läikähtävää kesäiltaa majoittumiskäyttöön valjastetussa leikkimökissä, johon Rambo on asettunut. Yöpukuinen Liina on ryövännyt salakähmäisesti Annikin laatikkoviiniä – ”siitä ei huomaa, että sitä on otettu” – ja he istuvat vuoteen reunalla vieretysten, tämä on heidän viimeinen yhteinen iltansa. Rambo katselee Liinan hentoa kaulaa, vie huulensa verkalleen tämän huulille, ja niin he hempeilevät, kaulailevat, suutelevat. Samalla hetkellä kaikki Rambon mielessä hortoilleet kouristuksenomaiset ja kaihertavan pelonsekaiset ajatukset siitä mitä seksuaalisuus on, kaikki tuo epävarmuus ja tunnonvaiva, kaikki raukeaa. Vastaavasti tuossa sensitiivisessä hetkessä ei Liinakaan pyri jäljittelemään niitä anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisia kohtauksia – hän on teeskentelemätön, oma itsensä. 

Lukijana minuun tekee lähtemättömän vaikutuksen kohtauksen lämminsydämisyys, mikä toden totta on, ottaen huomioon lukumieltymykseni, verrattain kummeksuttavaa – kiertokulkumaisesti ajattelen että tässähän kaksi teini-ikäistä kiehnää toisissaan antaen maiskutuksellisia suudelmia, tätä ajattelen ja hämmästyn yhä uudestaan sitä etten pidä kohtausta ellottavan hunajaisena. Tämä on psykologista realismia, ja minä olen myötäsukainen.  

Seisahdun erittelemään. Leikkimökkihempeilyssä ei ole lingvistiseltä kannalta liioin mitään haltioittavaa, Nadja kuljettaa kohtausta varmaotteisin ilmaisun. Kuitenkin: jos lukisin vain tämän kohtauksen, jos tämä suudelma ja hempeily olisi ikään kuin irrotettu tyystin romaanihenkilöiden henkilökohtaisesta, sisäisestä tarinasta, tai yhdestä niistä (Rambon seksuaalinen varttuminen ja Liinan irtipyristäytyminen viihdeteollisuuden luomista mielenkytkennöistä ja teeskentelystä), ei olisi myöskään psykologisen kehityksen ’yksilöllistä huipentumaa’, olisi vain suudelma ja siirappinen romantiikka, eli ei oikeastaan mitään.  

Psykologisen realismin voima – kaikki minussa hämmästyy sitä. 

Ymmärtämyksen myötä yksi luonteenlaatuni viiltävän terävistä sakaroista, särmistä, hioutuu ja tylpistyy. Tunnen nuoruuden uhmakkuuden vaikeroivan kuolintoreissaan, hervahtavan hengettömäksi jäsen jäseneltä. 

Olen yhdeksäntoistavuotias, mutta silti ajattelen käsittäväni että tämä ajatuksellinen, konstruktioltaan toisintuva prosessi, että juuri tämä on ikääntymisen mekaniikkaa. 

Luovun ehdottomuudestani. 

Mutta saan jotain paljon arvokkaampaa.  

Kursivoidut sitaatit poimittu vastikään julkaistusta Rambo-kirjasta. Kronikointi ei ollut mainospuhe. Tämä sen sijaan on: hakekaa kirjakaupasta omanne.  

RUNSASVIVAHTEINEN ARGUMENTAATIOKETJU SIITÄ KUINKA TAIDE JA LAPSENOMAISUUS EROTTAMATTOMASTI OVAT YHTÄ

”Minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin olla Panda. Oikeastaan, mitä tarkemmin asiaa ajattelee, sitä kohdalleen osuvammalta se tuntuu. Sinä olet ilmetty Panda.” 

”Seuraavaksi totuus kuin limanrykäisy syvältä kurkusta – tarkoitan tällä sitä, että kun kuulen sanottavan ’panda’, ajattelen välittömästi sen viehkeyttä, pörröisyyttä, ja sitä miten valtavan kiehtovaa on se, että sillä on valkoinen turkki, että ylimalkaan on olemassa valkoista karvaa, tiedättehän, ja samanaikaisesti minussa herää valtaisan lenseä ja ikään kuin emomaisen rakastava hellimisenkaipuu, minä tunnen suorastaan vastustamattomana ajatuksen laskea käteni sen valkoiselle turkille ja paijata sitä hellästi, nuuhkaista sen turkkia ja suukotella hempeilevästi sen korvantausta, pörröttää käsilläni sen kuontalokarvoja… Mutta tätä vastoin minun on mahdotonta hahmottaa maailmaa asettuen pandaksi itsekseen – nyhjöttäisinkö vain aloillani, löhöäisinkö istuma-asennossa niin kuin pandat näyttävät televisiodokumenteissa tekevän, jos ymmärrätte, ja pupeltaisin sokeriruokoa? ei, jotenkin ajatus ei ole lainkaan tyynnyttävä – tarkemmin ajatellen pandan persoona on maallikkobiologille aikamoinen arvoitus. Viihde- ja mainosteollisuudessa panda esitetään, se on tuotteistettu vain jonkinlaiseksi hellimisobjektiksi, eräässä mielessä läpeensä epäitsenäiseksi luontokappaleeksi, myötätuntomme ja hoivaviettimme kohteeksi. Viihdeteollisuus kaltoin kohtelee pandaa.” 

”Hienoja ajatuksia.” 

On Suuri Hahmonrakennuspäivä. Se merkitsee tuiki tavallista torstai-iltaa VRH-harjoitushuoneessa. 

Hengähdämme kohtausharjoittelusta ja uppoudumme syvällekäyvemmin hahmojen luonteenlaatuun ja keholliseen kuvittamiseen. Aloitamme ihkasomaattisesta, irtiottomaisesta harjoituksesta, jossa näyttelijöiden tulee valita jokin eläin, jonka he katsovat mahdollisimman osuvasti ja ’kaikinpuolisesti’ vastaavan omaa henkilöhahmoaan. Keräännymme ympyrämuodostelmaan, käymme innoittavan polveilevia keskusteluja, ja tämä harjoitus, jälleen kerran, nostattaa minussa päällehyökyvän ajatusvyöryn. 

Eläinharjoituksen kantava ajatus on yksinkertaisuudessaan efektiivinen: kun näyttelijä on valinnut nähdäkseen roolihahmoaan vastaavan eläinkunnan edustajan, hän rakentaa ensin harjoitushuoneessa eläimen, joka verkalleen, asteittain, kokee muodonmuutoksen ja muuntuu henkilöhahmoksi, säilyttäen kuitenkin useita eläimen käyttäytymiselle leimaa-antavia piirteitä. Tätä työtapaa suositaan kuulemma tavan takaa eritoten farssien näyttämöllisessä ylöspanossa. Eläin kangastelee näyttelijän mielessä ja ohjaa hänen jokaista elettään, liikeratoja: mitä pitemmälle Rambo-teatteriproduktion harjoitusperiodi etenee, sitä myöntyväisempi olen ajattelemaan, että näyttelijälle viime kädessä ovat käyttöarvoisia ainoastaan hyvin selkeäsuuntaiset pohjatuumaukset, vain se mikä on nähtävissä. Näin ilmaistuna tämä tietenkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei, syystä tai toisesta, minulle vanhastaan ollut. 

Ajatellessani eläinharjoituksen neuropsykologista taustakudosta, paaluttuvat pohdintani lapsuuteen, metafyysiseen ikään. Ainakin minä muistan tuolloin alinomaa pohdiskelleeni, oikea vaudevillemäinen ajatuksellinen huvittelukeinoni oli tarkkailla vastaantulevia ihmisiä kaupungilla ja pähkäillä, mitä eläintä he oikeastaan kovinkin muistuttivat. Tallensin ohikulkijan kasvonpiirteet ja kaiken muun ulkonaisen eideettiseen muistiini ja kun lopulta äkkäsin, että hänhän oli flamingo tai mangusti, kun hänen kaikki nonverbaaliset eleensä, kun kaikki hänessä yhtäkkisesti olikin silkkaa flamingoa tai mangustia, ei totisesti ottanut kauaakaan ennen kuin tuo ihminen, sikäli kun hän vielä säilyi tietoisuudessani tarkkapiirteisenä ja ilman että tuoreet kiertolaishavainnot olivat sitä sumentaneet, muuttui jonkinlaiseksi humaaniksi eläininkarnaatioksi, ja se puolestaan oli minusta niin kohisevan hauskaa, että puhkesin helakkaan nauruun, jota vanhempani, joiden kanssa tavallisesti liikuin, tietenkin kummastelivat suorasukaisesti. ”Mitä kummaa hekotat?” he peräsivät. ”Sitä on vaikea selittää”, vastasin heille oitis. Ja niin sitä tuolloin olikin, vaikea, suorastaan mahdoton selittää. En kyennyt purkamaan ajatuskulkuani kirurgimaisella tarkkuudella, en samoin kuin tänä päivänä ja tätä kirjoittaessa, ja siksipä aina tuo viimeisin ajatus ampaisi päähäni ikään kuin äkkiarvaamattoman silmänräpäyksellisesti ja vailla mitään koossapitävää logiikkaa. Tämän vuoksi sellaista, niin kuin ympäröivät ihmiset sen hahmottivat, tyhjännauramista, esiintyi tiheälti ja miltei joka käänteessä. 

Antauduin esityksen vietäväksi ja unohdin itseni, taikka: elin esitystä jokaisella solullani – tiedättehän te nämä, kaikkein korkeaviritteisimmät ylistyslauseet mitä kulttuuriluomuksista voimme julkituoda. Eikö niissä, kokijan haltioitumisessa ja myötäelämisen ihastuksessa, olekin jotain ytimeltään kovin lapsenomaista? Pidän vastaansanomattomana, että vaikka kulttuuriluomus itsessään ei olisikaan naivistinen, on myötäelämisen lumouksessa aina jotakin tavattoman lapsenmielistä. Ja tällöinhän on johdonmukaista, että näyttelijä voi rakentaa roolihahmoaan samojen havaintomekanismien ja katsantotapojen kautta, joiden lävitse lapsi tarkkailee maailmaa ja tutkii ympäristöään, toisin sanoen: jos yleisön hurma on lapsen hurmaa, niin silloinhan näytelmää voidaan myös rakentaa lapsen silmin. 

Tahollaan nämä pakottomasti, kuin luonnostaan yhteenkiertyvät mietteet lujittavat jo ennestään vahvaa kokonaisnäkemystäni siitä, että enemmän kuin muuta, taide ja kulttuuri ovat paluuta lapsuudenpäiviin, ihmettelyn pakahduttavaan eksistentiaalisen iloon – ja mitä todemmin, sen hurmaavammin. 

Yhtäältä myös kirjoittamiseni ja sen rinnalla kaiken mielikuvituksenvaraisen työni ymmärrän samojen lainalaisuuksien mukaisesti: tässäkin teatteriproduktiossa koen elinvuosien tuoman ’kurttuotsaisen uravalinnan’ asemesta ikään kuin jatkavani, eläväni yhäkin lapsuutta, ja loppujen lopuksi kaikki pragmaattinen kehitykseni kirjoittajana, tinkimättömän teknillinen valveutuminen, palvelee samaa. 

Se, että kirjallinen sivistykseni laajeneminen tai sellaisen kehkeytyminen vie minua, hänelle joka ymmärtää, oikeastaan etäämmäksi rikkiviisaudesta ja muusta sofistikoituneesta, likemmäksi ihmettelyn aikaa ja lapsuuttani, on kauneinta mitä saatan ajatella. 

Kulttuurillinen heräämiseni.  

Syvintä kuviteltavissa olevaa harmoniaa. 

Esikoiskirjailija Nadja Sumanen, jonka elämänmyönteisen Rambo-kirjan lämpiäispainokset saamme käsiimme ensi viikon tiistaina, tekee tänään visitaation harjoituksiimme. 

Kellon lyödessä viisi luotaan VRH:n sisäänkäynniltä kiinteäkatseisesti Rautatientorin ihmisvilinään, kunnes hän äkkiä putkahtaa selkäni taakse, vastakkaisesta suunnasta.

Käännähdän. 

Harkitsemme halausta.