RAMBON SEKSUAALISUUDESTA

Keuruun painotalosta rahdattiin Helsinkiin Rambo-kirjan lämpimäiskuorma. Mennen viikon keskiviikkona tapahtui seuraavaa: jäin raitiovaunusta Bulevardilla, harpoin rivakoin askelin kohti Uudenmaankadun kirjakauppaa. Sisälläni mekasti intomielisyys, joka teki minusta rauhattoman – olin odottanut painettuun kirjaan tarttumista kärsimättömänä ja viimeisinä viikkoina odotus oli äitynyt miltei sietämättömäksi, eritoten niinä hetkinä jolloin matkustin sanokaamme linja-autossa ja jolloin minulla ei ollut mitään varsinaista ajatuksellista kiintopistettä, ei kertakaikkisesti mitään muuta ajateltavaa, jolla syrjäyttää nämä samoja, jo urautuneita reittejä kulkevat ajatukseni, jotka olivat ulkokohtaisia ajatuksia toden totta, nämä ajatukset: muistin etabloituneiden kirjailijoiden toistelleen sanoma- ja aikauslehtien joutavissa artikkeleissa, henkilökuvissa – tällaisten juttujen lukemisen olin lopettanut jo hyvän aikaa sitten, siitä yksinkertaisesta syystä, että olin kadottanut uskoni siihen että ne onnistuisivat sanomaan ylimalkaan mitään relevanttia, nehän olivat toinen toistaan pingottuneempia autobiografisista yksityiskohdista, joilla ei useimmissa tapauksissa ollut mitään tekemistä kirjoitetun teoksen kanssa, ja niinpä ne huuhtoutuivat mielestäni niin kuin kaikki merkityksetön huuhtoutuu, ja juuri niin arvokkaita ne olivat – lausahdusta, joka oli jäänyt kellumaan mieleeni maneetin tavoin. Kirjailijat olivat toistelleet, että painotuotteen hohde (aivan tätä ilmaisua he eivät käyttäneet, mutta minä käytän) toisin sanoen tunne, joka valtaa tekijän silloin kun hän saa hyppysiinsä vastikään painokonelämpimän niteensä, kun hän nuuhkii sen taitteita ja sormeilee selkämystä sekä juhlallisimmassa tapauksessa mahdollista suojapaperin kohokuviointia, että siihen liittyvä ritualistinen glooria, ettei se katoa koskaan. Kirjoittamisellani on myös liikanaisen pintapuolisia alkusytykkeitä – tunnustetaan nyt kaikki samassa rytäkässä – ja yksi vallitsevimmista on ollut saada joskus tietää, mitä on painotuotteen hohde. Olin kuvitellut sen tunteeksi, jota ei voi lähestyä hypoteettisesti. Tunteeksi, joka on koettava. Ja koska olin seurannut Rambon julkaisuprosessia monessakin mielessä kosketusetäisyydeltä, ajattelin nyt saavuttavani tuosta tunteesta kipenen. Äkkiä olin perillä. Tuumieni aapavaelluksen katkaisi näkymä Uudenmaankadun kirjakaupan myymäläkynnykseltä: tiskille oli pinottu Ramboja, painokset odottivat työryhmäämme ja minua. Lausuin alkutervehdyksen kirjakaupan henkilökunnalle, askelsin tiskille, tartuin päällimmäiseen niteeseen, hypistelin sitä, nuuhkaisin sen taitteita ja hyväilin sen selkämystä, suunnittelin synopsismaiseen takakansitekstiin syventymistä. Siihen kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riittänyt. Pyörittelin kirjaa käsissäni, ja silloin hienoinen pettymys levisi rintakehääni. Rambosta oli päätetty tehdä ulkonaisilta piirteiltään mitä tyypillisin nuortenkirja: se oli yliveto eli kansipaperiton kovakantinen kirja niin kuin monilukuiset muutkin nuortenkirjat. Kirjan kansikuva oli upea, erityisen mieltä hiveleviä olivat jäntevyyttä ilmaisevat viivat, jotka graafikko on piirtänyt tukevaan männynoksaan tarttuneisiin käsivarsiin, mutta tämä ei lohduttanut minua, en kerta kaikkiaan saattanut sivuuttaa sitä hiertävää mielikuvaa, että jos Rambo aseteltaisiin muiden nuortenkirjojen viereen, apeaan hyllyvälikköön, varttuisi mielessämme estämättömästi vain yksi ajatus: nämähän ovat yhtä ja samaa. 

Tämänkertainen merkintöni käsitteleekin kirjallisuutta. 

   

Kuten yksiselitteisesti käy ilmi: kirjallisuutta. 

On lempeänlämmin kesäpäivä, aurinko kultaa maisemaan ja kuvitelkaa loput.  

Rambo juoksee maantietä ekonomisen kevein, pitkin askelin, harjoitellen sprinttimatkan triathlonia varten. Äkkiarvaamatta takasuunnasta kiirii polkupyörän pinnojen räminää ja sisäkumin hankausääntä, matkantekoa hidastavia tössähdyksiä lietteeseen. Polkupyörän selkään hypännyt Liina, teini-ikäinen tyttö johon Rambo hidassysäyksisesti on tutustunut kesänviettopaikalla, ilmaantuu Rambon viereen ja tarjoaa tälle muovipulloon lasketettua vettä. Käydään lyhyehkö dialogi, jonka lopputulemana romaanihenkilöt päättävät pitää huilaustauon (romaanissa vanhoista puhelinpylväistä rakennetussa kodassa, näytelmässä – viimeisimpien suunnitelmiemme mukaan – vantteran puun juurella, sen viileässä varjossa). Rambo istuutuu kodan edustalla könöttävälle jäkälöityneelle, kiikkuvalle levähdyspenkille. Liina avaa kotaan vievän oven ja ehdottaa, että jospa he astuisivat sisään. Hetken emmittyään Rambo taipuu ehdotukselle, pörrääväthän ulkona herhiläismäiset paarmat.

Savunkatkuisessa kodassa Liina asettuu porontaljalla pehmitetylle penkille ja aloittaa seksuaalisesti implisiittisten viekoittelun. Jo aiemmin Liina on osoittanut kiintymystään ja pyrkinyt ilmituomaan elävöitynyttä libidoaan, täsmälleen niin kuin teini-ikäinen sen tekee: ”Se alkoi tunkea seuraani jatkuvasti, tuli ihan ihoon kiinni ja katsoikin eri tavalla kuin ennen, jotenkin hitaammin. Ruokapöydässä Liina nappaili haarukallaan tomaatinpaloja lautaseltani, koska se tiesi, etten välittänyt vihanneksista.” 

Kodassa, silloin kun Rambon silmät ovat tottuneet hämärään ja silloin kun hän jo erottaa mustuneiden kivenmurikoiden rajaamaan nuotiopaikan, on Liina nyhtäissyt päällyspaidan yltään. Hän lekottelee porontaljan päällä silkassa alustopissa ja hameessa. Heidän katseensa kohtaavat, pohjimmiltaan: seksuaalinen himo kaikinpuolisen tietämättömyyden. 

Lopulta Liina esittää Rambolle kysymyksen. Koittaa viekoittelun kliimaksi kuin seisminen värähdys. 

”Haluaisitko sä koskettaa mua?” 

Romaanikohtauksen päätteeksi Rambo hivuttautuu, tai ”kitkuttaa” itsensä porontaljalla likemmäksi Liinaa, silittää tämän jalkaa ja pukahtaa pidättyväisesti, vapautuakseen vaivaannuttavasta ja epätietoisuuteen suistaneesta tilanteesta: ”Mä oon nyt aika hikinen tässä”. Kaikista puhuttelevin on kuitenkin kohtauksen päättävä repliikki, joka on tarkkanäköisyydessään hämmästyttävän: ”mut kiitos kuitenkin.” 

Rambo on autuaallisen tietämätön kaikista kohtityöntyvistä siveettömyyksistä – hän on aidosti seksuaalisuuden ulkopuolella, joka on perimmäisen poikkeuksellista nykymaailmassamme, ottaen huomioon hänen 14-vuoden ikänsä. Alusta pitäen olen nähnyt tässä päähenkilömme alkutilanteessa jotakin tavattoman kaunista, kykenemättä kuitenkaan selittämään tyynnyttävästi, mitä ja miksi. 

Voisiko impressioni kuontua siitä, että Rambon puhuessa intohimoisesti uusiutuvalla ekoenergialla toimivasta yleismoottorista, jolla pysäyttää ilmastonmuutos, ja kun hän vertaa luokkatoverinsa Oonan niskahiusten pyörrettä Whirlpoolin galaksiin, siis siitä että hänen eksistenssinsä on ikään kuin syvänteitään myöten vapaa seksuaalisista jännitteistä, ja hänen ilmeensä, eleensä, koko intohimoinen suhtautumisensa maailmaan, ettei siihen ole sekoittunut mitään ekivookkia, ei mitään julkilausumatonta? Kun myötäajatuksissani hänen vilpitön kiinnostuksensa astronomiaan kohtaa seksuaalisen ummikkomaisuuden, syntyy vaikutelma siitä ettei hän suolla omailmeisiä vertauskuvia tehdäkseen vaikutusta kehenkään, että hän tekee sen vilpittömästä kiinnostuksesta, intohimosta.    

Tästä en tietenkään voi vakuuttua, mutta jo pelkkä aavistus riittää.

Se on minulle kauneutta. 

Otavan nuortenromaanikilpailun palkintoperusteluissa Nadjan käsikirjoitusta kiiteltiin muun muassa seuraavin sanankääntein: ”Hiuksenhienoilla piirroilla Nadja Sumanen maalaa näkyviin kesäisen järvimaiseman äänineen, makuineen, väreineen ja tuoksuineen.” Ennen kuin tämän kirjoituksen aihelma oli varttunut mielessäni, ajattelin luonnehdinnan olevan tyypillinen ja siinä kaikki. Vasta nyt, tarkastellessani Rambon seksuaalista kehitystä romaanissa, ymmärrän, että luonnehdinta on muutakin, jotain enemmän, totta. 

Varhaisin viite minäkertojapojan seksuaalisesta kypsymättömyydestä on kirjattu toiseen lukuun: ”Kun muutaman tunnin kuluttua hilauduin kotiin, rötkötti äiti t-paitasillaan keittiön tiskipöydän ääressä ja ryysti ruskeaksi pinttyneestä lempimukistaan teetä. Pyrin välttämään sen tisseihin katsomista.” Havainto on, kuten sanottua, tarkkanäköisyydessään briljantti: ainakin minä muistan elävästi seksuaalisen kehityksen alkuhämärissä tapahtuvan murrosvaiheen, jolloin alkaa kiinnittää huomiota kehonmuotoihin, mutta jolloin havaintoihin ei vielä sekoitu mitään stimulanttia. Yhtäältä siveyskäsitys varttuu ennen seksuaalisuutta – siksi on pyrittävä välttämään. 

Tarinassa seksuaalisuuspohdinnoista tulee Rambolle omakohtaisia ikätoveri Liinan myötä. Jos Rambo on tässä mielessä ikäluokkansa "eksentrikko", edustaa Liina mitä karaktäärisintä teiniä, joka on omaksunut seksuaalikäyttäytymisen anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisista kohtauksista. Jälleen viiltävän tarkka romaanikohtaus esiinkutsuu minussa vuosien takaisen teini-iän elävän muistikuvakollaasin, tunnistan seksuaalisen himon ensivärähdyksen, puistatusmaisen tunteen joka kävi lävitseni ja joka oli selityksiä vierovan aukikeriytymätön. Tätäkin kehitysvaihetta Nadja kuvaa hämmästyttävän todellisesti, suorastaan mykistävällä tarkkuudella: ”Sen hennon, liukkaan vartalon sekunnin kestänyt sylissä pitäminen aiheutti rajun vihlaisevan tuntemuksen, jota en osannut tarkemmin määritellä. Olin hetken toimintakyvytön, mutta sitten tunne liukeni veteen ja saatoin jatkaa kisaamista.” Ensivärähdys oli ennen kokematon, mutta silti se ei jättänyt jälkeensä ainuttakaan arvoitusta tai ahdistavaa kysymystä: vaikken tiennytkään mistä on kysymys, tunsin silti että se on luonnollista. En säikähtänyt tuntojani, eikä epätietoisuudessa ollut mitään kavahduttavaa. Se oli ensimmäisiä kertoja elämässäni kuin epätietoisuuteen ei juurimattomasti liittynyt pelkoa ja ahdistusta, toisaalta muistan sen raivanneen mieleeni nautinnolle jonkinlaisen oman ulkonemansa, se oli toisenlaista nautintoa mitä olin koskaan kokenut – enkä minä kavahtanut.  

Nyttemmin, vuosien vierähdettyä en voi olla ajattelematta: tämä jos joku on Biologiaa. 

Nämä romaanikatkelmat, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen tähän kronikointiin haalinut, ovat niitä hiuksenhienoja piirtoja. Päähenkilömme seksuaalisen kypsymisen lakipisteenä voinemme pitää kirjan loppupäähän paikantuvaa kohtausta, jossa Liina ja Rambo viettävät hempeäksi läikähtävää kesäiltaa majoittumiskäyttöön valjastetussa leikkimökissä, johon Rambo on asettunut. Yöpukuinen Liina on ryövännyt salakähmäisesti Annikin laatikkoviiniä – ”siitä ei huomaa, että sitä on otettu” – ja he istuvat vuoteen reunalla vieretysten, tämä on heidän viimeinen yhteinen iltansa. Rambo katselee Liinan hentoa kaulaa, vie huulensa verkalleen tämän huulille, ja niin he hempeilevät, kaulailevat, suutelevat. Samalla hetkellä kaikki Rambon mielessä hortoilleet kouristuksenomaiset ja kaihertavan pelonsekaiset ajatukset siitä mitä seksuaalisuus on, kaikki tuo epävarmuus ja tunnonvaiva, kaikki raukeaa. Vastaavasti tuossa sensitiivisessä hetkessä ei Liinakaan pyri jäljittelemään niitä anglosaksisten viihde-elokuvien puolipornografisia kohtauksia – hän on teeskentelemätön, oma itsensä. 

Lukijana minuun tekee lähtemättömän vaikutuksen kohtauksen lämminsydämisyys, mikä toden totta on, ottaen huomioon lukumieltymykseni, verrattain kummeksuttavaa – kiertokulkumaisesti ajattelen että tässähän kaksi teini-ikäistä kiehnää toisissaan antaen maiskutuksellisia suudelmia, tätä ajattelen ja hämmästyn yhä uudestaan sitä etten pidä kohtausta ellottavan hunajaisena. Tämä on psykologista realismia, ja minä olen myötäsukainen.  

Seisahdun erittelemään. Leikkimökkihempeilyssä ei ole lingvistiseltä kannalta liioin mitään haltioittavaa, Nadja kuljettaa kohtausta varmaotteisin ilmaisun. Kuitenkin: jos lukisin vain tämän kohtauksen, jos tämä suudelma ja hempeily olisi ikään kuin irrotettu tyystin romaanihenkilöiden henkilökohtaisesta, sisäisestä tarinasta, tai yhdestä niistä (Rambon seksuaalinen varttuminen ja Liinan irtipyristäytyminen viihdeteollisuuden luomista mielenkytkennöistä ja teeskentelystä), ei olisi myöskään psykologisen kehityksen ’yksilöllistä huipentumaa’, olisi vain suudelma ja siirappinen romantiikka, eli ei oikeastaan mitään.  

Psykologisen realismin voima – kaikki minussa hämmästyy sitä. 

Ymmärtämyksen myötä yksi luonteenlaatuni viiltävän terävistä sakaroista, särmistä, hioutuu ja tylpistyy. Tunnen nuoruuden uhmakkuuden vaikeroivan kuolintoreissaan, hervahtavan hengettömäksi jäsen jäseneltä. 

Olen yhdeksäntoistavuotias, mutta silti ajattelen käsittäväni että tämä ajatuksellinen, konstruktioltaan toisintuva prosessi, että juuri tämä on ikääntymisen mekaniikkaa. 

Luovun ehdottomuudestani. 

Mutta saan jotain paljon arvokkaampaa.  

Kursivoidut sitaatit poimittu vastikään julkaistusta Rambo-kirjasta. Kronikointi ei ollut mainospuhe. Tämä sen sijaan on: hakekaa kirjakaupasta omanne.