JUONIKASTA MARKKINOINTIPROOSAA

Hurmaavin tapahtumajuliste on nupullaan oleva serendipiteetti. 

Eräänlainen kiteytymä, tiivistymä – se sieppaa vastustamattomasti huomiomme ja samaan aikaan se onnistuu kertomaan meille jotakin hyvin keskeistä hengenpontimesta itsestään, esityksestä jota se markkinoi ja josta se tiedottaa, luomukselle ja sen rakentamalle rinnakkaismaailmalle uskoutuen. 

Pidimme käsillä olevan arkiviikon tiistaina päiväpalaverin, johon otti osaa runsaslukuinen joukko Rambon taustavaikuttajia. Minulle sälytettiin kiehtova pienoisurakka: käsiohjelmatekstin kirjoittaminen. Tehtävänasettelun myötä solahdin jälleen pohtimaan takakansi- ja lievetekstejä, näitä surkuhupaisia ”kokonaisluonnehdintoja” joita tämän tästä parjataan ”latteiksi” ja ”banalisoiviksi”, eikä vallan perusteettomasti. 

Sinällään niiden ydinongelma, tuhovoima, on helppo ymmärtää: pohjaahan kaikki väkevä ja tenhoava kirjoittaminen siihen että mennään lähelle, kosketusetäisyydelle. Tämän vuoksi: turruttavin tapa kuvata hyytävää jännitystä on luonnehtia sitä hyytäväksi jännitykseksi. Koska tilarajoitukset ovat pingottuneet, murtautuu perehdyttävään esittelytekstiin herkästikin latistavia yläkäsitteenomaisia formaaleja, ja näin, äkkiä, kädessämme on vain ruhjeille mukiloitu synopsis. Takakansitekstiä laativan suurin haksahdus onkin pyrkimys kaikenkattavuuteen. 

Samaisessa päiväpalaverissa graafikko Marko Kovero esitteli produktiomme plakaattia, tai ehkä paremminkin sanottuna sen ”autenttista vedosta”, kookkaalle kankaalle painettua muotokuvamaista otosta pääosanesittäjä Eetu Sopasesta, Rambosta. Silloin minä hytkähdin, värisin – kuva ja sen ympärysasettelu itsessään oli sangen onnistunut, ei se sitä ollut – ajatuksellinen kammiovärinä syntyi siitä että samassa hetkessä hahmotin kuilun, joka on kairautunut julisteiden ja mukiloitujen synopsisten, takakansitekstien väliin ja joka erottelee niitä juovan tavoin.

Sitä myrkyllistä ja kipakkaa kritiikkiä, joka takakansiteksteistä esitetään, en milloinkaan ole kuullut esitettävän julisteista. Tämä on merkillistä, eikä vähiten siksi että niiden pyrkimys on yhtäpitävä: miksi siis takakansi- ja lievetekstit ovat latistavia, mutta julisteet eivät? Onhan julistekuvan suhde teatteriproduktioon tai kokoillan elokuvaan, tai mihin tahansa esittävään taiteeseen sama kuin takakansitekstin suhde kirjalliseen rakennelmaan – ne ovat yhtä etäällä. Juliste on aina tinkimättömän visuaalinen, se ei siis ole sanan ja merkityksen kulttuuria. Näin ollen sen luomat assosiaatiot ja mielenkytkennät ovat väremäisiä, eivätkä siten niin väkivaltaisia. Piileekö vastaus tässä? Toisaalta, jos takakansitekstin laatija ottaisi tavoitteekseen parsia kokoon tekstin, joka loisi julisteesta tuttua väremäisyyttä, haksahtaisi hän epäilyksettömästi pääsemättömissä olevaan kryptisyyteen, joka on kaikkea muuta kuin puoleensavetävää. 

Tätä jäytävää kysymystä yritän ratkaista nyt, kun vimmaisesti luonnostelen niukkasanaista tekstiä käsiohjelmaamme – aikomukseni on tapailla toisenlaista kerrontakontekstia, vapautua siten yläkäsitteistä. 

Pingottuneissa tilarajoituksissa on pyrittävä lähelle. 

Päämääräni on kunnianhimoinen: luoda jotakin, jossa olisi vallankumouksellisuuden ja jopa ennen kokemattomuuden säkenöivä tuntu. Polkea problematiikka, repiä se riekaleiksi. 

Esittelytekstin on oltava kuin nupullaan oleva serendipiteetti. 

Juonikasta markkinointiproosaa. 

Julisteemme synnyintarina on tiivistettävissä yhteen yläkäsitteenomaiseen määreeseen. 

Hoppu. 

Luikahdin VRH:n, olin matkalla yönmustalla tanssimatolla päällystettyyn harjoitushuoneeseen. Tämä tapahtui joitakin viikkoja sitten – kalpin laahaavin askelin jo tutuksi tulleella käytävällä, samalla jossa ihastelin ammoin, harjoituskautemme alkutohinassa, kullatulle messinkilevylle koverrettua nimilaattaa ”kotikirjailijat” kuin pittoreskia vuoristonäkymää maisematasanteelta. Kuulin pukusuojista kantautuvan järjestelmäkameran pihahtelun. Kuin nasaalia liverrystä, niin ajattelin. Jäin niille sijoilleni. Pian otin muutaman varovaisen askeleen kohti pukusuojaa, kurkistin raolleen jätetystä ovesta sisään. 

Teatterin valokuvaaja, työharjoittelija Neena Villberg vangitsi julistekuvavariantteja Eetusta, Rambosta.  Suoritettiin kasvolihasten vääntelyä ja asentotapailua. Järjestelmäkamera äännähteli ja tuossa hetkessä, se mitä tapahtui, rinnastui hytisyttävästi niihin korkeaviritteisiin suunnitelmiin ja premisseihin, joita mielessäni oli läikehtinyt julistekuvan varalle – nykyisyys paiskautui kuopattuja, sikseen jätettyjä luonnoksia vasten kuin kavala dramaturgi törmäyttää juonenkäänteet. 

Rauennut julistesuunnitelma valtasi tietoisuuteni sykäys sykäykseltä. Näyttäytyi vielä kertaalleen, ja hetkessä se oli kokonainen – nähtävissä. 

Plakaattikuvan keskipisteessä Rambo riippuu vantterasta männynoksasta. Solakat, mutta jäntevät kädet ovat tarttuneet oksaan kuin romaanin kannessa. Roikkuminen on päähenkilöllemme tapa saavuttaa kontrollintunne, kuten hän itse romaanissa ja semminkin näytelmässä toteaa: ”Musta tuntuu usein siltä kuin olisin puoliksi maan sisässä upoksissa, jotenkin syvemmällä kuin muut. Kun riippuu, on ilmassa ja voi antaa jalkojen heilua vapaana. Voi hallita ruumistaan ja hallita painovoimaa. Se antaa niin kuin toivoa. Asioille voi tehdä jotain.” 

Tämä on keskiössä. Ympärillä näemme mosaiikkimaisen asettelun, koko tosioloisen henkilögallerian joka aiheuttaa sen muutoksen, jota Rambo yrittää hallita. Komposition monenkirjavuus tukee näytelmän riemastuttavaa sekakoosteisuutta, karnevalistisuutta joka ei kuitenkaan ole silkkaa ilkamointia: julisteen laitamalla salakähmäinen vai tulisikohan sanoa erehdyttävästi salakähmäinen, ikään kuin luimisteleva Risto; häntä lähellä mutta hänestä kuitenkin havaittavasti erillään taivaansiniseen sairaala-asuun puettu Anna, depressioon vajonnut äiti, haalistunut; toisaalla ikääntyneemmät Erkki ja Annikki ruoanlaittopuuhissa, uusien perunoiden parissa nujuten, Erkki herpaantumattoman keskittyneenä kuorintavaiheeseen, veitsi toisessa, peruna toisessa kädessään, Annikki karheapintaiset perunanpesuhansikkaat käsiinsä vedettyinä ja siinä keveässä ”arkisessa välitilassa”, jossa hänen tapaisensa häärijäluonteet miltei keskeytyksettä ovat; sitten hupaisa sivuhenkilöpariskunta, Panu ja Reetta, Panun sylissä nahkapäällysteisiä matkalaukkuja ja kaikenlaista kesänvieton markiisimaista irtaimistoa, Reetta kasvot ärtymyksestä helottaen, ilmeisen tuohtuneena jostakin, läksyttäen puolisoaan tuittupäisenä ja ärähtelevänä niin kuin aina, Panu vuorostaan, arvatenkin, myötätuntoa herättävän alamaisena, sympaattisena ennen muuta siksi että se on tahatonta, kuten kaikki aidosti myötätuntoa herättävä aina on, tahatonta; ja lopuksi seksuaalisesti eksplisiittiseen asuun, toppiin jossa on kainostelematon kaula-aukkoa pynttäytynyt, viekoitteleva Liina. 

Mielikuva ravistautuu niin kuin pöytäpinta pyyhitään pölystä. 

Raakilemaisehkon komposition heikkous oli harhauttava, liiaksikin korostuva komediallisuus. 

Muita heikkouksia ei nähdäkseni ollut. 

Lopulta julisteesta ja sen keskeiselementtinä toimivasta valokuvasta tuli oikeinkin väärti, vähintäänkin kelvollinen. 

Se huojentaa. 

Olimme auttamattomasti myöhässä, ja siksi tässä. 

Ensi-iltaamme Kansallisteatterin Omapohjassa on tätä kirjoittaessa kolmisen viikkoa. Harjoitushuoneessa olen jo lukuisia kertoja kokenut täyttymyksellisyyden tuntemuksia, jotka levittävät lämpöä rinta-alaan – nähnyt jonkin, vielä välähdysmäisen ja ohivilahtavan näyttämöhetken, jossa on ollut lopullisuuden tuntua, hetken johon kaikki keskustelut joita olemme kohtauksesta käyneet ja kaikki ratkaisut, niin teknilliset kuin emotionaaliset, ovat kasautuneet. Mielenkiintoista onkin, ettei tuohon täyttymyksellisyyteen liity vähimmässäkään määrin kylläisyyden vaikutelmaa – juuri tästä kehkeytyy se, että kun ryhtyy ohjaamaan tai kirjoittamaan, luomaan, ei loppua totisesti näy. 

Siksi jokaisen projektin jälkiporeilussa koittaa aina yksi ja sama ajatus. 

On noustava, aina uudestaan. 

Jatkettava totuudenetsintää. 

Jatkettava – hautaan asti.  

SIVULLISEN LUONNOKSIA KIITOSPUHEEKSI – EN AIO SANOA MITÄÄN HUMAANIA

Totuus oli kuin avokämmenläimäys. 

Istuin erään tuttavani kanssa, oppineen ja hyvätapaisen, hämärästi valaistussa krouvissa. Hän oli pakertanut uutterasti ja päätoimisesti kirjallisuuskritiikkiä printtimediaan jo useamman vuoden ajan. Olimme pyöreän pöydän ääressä, silmätysten. 

Keskustelu lainehti jalkapallon Mestarien liigan finaalin huimaavista ottelutapahtumista mitä jouhevimmin kaunokirjallisuuteen. Silloin sain jälleen silmät ymmyrkäisinä ällistellä, ihailla ylitsevuotavasti hänen pitkälle kehittynyttä, suorastaan suvereenia kirjallisuuskäsitystään. Joskin samanaikaisesti minua oudoksutti se, kuinka kertakaikkisen kelvoton kirjoittaja hän itse oli – kuinka oli mahdollista, että hän oli kahlannut niin luvuttomat teosmäärät maailmankirjallisuutta ja yhtäältä kotimaista proosaa, mutta siitäkin huolimatta hänen omat kronikointinsa muistuttivat lähimmin jotakin ylioppilasainetta? Hänen kirjallisuuskäsityksensä ja hänen oman ilmaisunsa välillä oli syvä kuilu – tämä oli eriskummallista. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan. 

Mitä häneltä uupui? 

Röyhkeyttä? Ahneutta? Itseriittoisuutta? Kunnianhimoa? Rock-kirjallisuuden sammumattomaksi klassikoksi kohonneessa The Dirt – Törkytehdas (Like, 2008) -opuksessa Nikki Sixx täräyttää, että jos jokin synnynnäinen ominaisuus estää tyyppejä rokkaamasta, niin se on kihara tukka. Hän pehmentää kuitenkin ärhäkkää lausuntoaan mainiten heti seuraavassa käänteessä joitakin poikkeustapauksia, kuten Ian Hunterin ja Slashin. Vulgaaristi mutta vastustamattomasti tulin ajatelleeksi, että jotenkin samanhenkinen oli myös alkusyy siihen, miksi tweed-takkiin ja miehustaan sonnustautunut tuttavani kirjoitti silkkaa potaskaa. 

Jossakin vaiheessa keskustelu ailahti laskusuhdanteeseen. Seuralaiseni loi kaihoisan katseen ulos vastapuunatusta ikkunasta. Aivan kuin hänen silmänsä olisivat kostuneet. Tuokiollisen hiljaisuuden päättääkseen hän totesi, luonnollisesti kuin arkipäiväisyyden, että tämän vuosia kestäneen, keskeytyksettömän ”romaaniylensyönnin” aikana hän oli kadottanut kyvyn nauttia kirjallisuudesta, kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan. 

Hytkähdin, pyörrytti – jo tuolloin pidin laadukkaan kritiikin nuupahtamattoman pysyväarvoisena ennakkoehtona sitä, että kirjallisuusarvostelija onnistui antautumaan teoksen vietäväksi, tai, vähimmäistapauksessa: tavoittelemaan lukemisen ja myötäelämisen vilpitöntä iloa niin kuin kaikki viattomat lukijat sitä tavoittelivat. Kirjailijahan oli laatinut teoksen puhuakseen ja puhutellakseen lukijaansa ja näin ollen, jotta kriitikko saattoi lausua teoksesta laatuunkäypää tai kohdallista ajatusta ensinkään, hänen olisi kohdattava puhuja, kertoja, kirjoittaja: olihan yleisesti tunnustettu periaate, kriitikon tärkein ja vankkumaton tehtävänasettelu se, että hän kertoi lukijalleen kannattiko tämän paneutua oheiseen teokseen vaiko ei. Mutta jollei kriitikko lähtökohtaisesti ollut kuin kuka tahansa lukijoistaan eli heistä, joille hän oikeastaan oli vastuussa, niin kuin sanotaan – tässä kohden on ehdottoman relevanttia erotella toisistaan leipiintyminen vakioasetusten mukaiseen proosaan, ilmiö joka tapahtuu lukeneistoon lyöttäytyvässä henkilössä estämättömästi ja olosuhteiden pakosta, kaikkinaisesta fakkiutumisesta ja ilottomuudesta –, niin kuinka hän koskaan voisi saavuttaa ammatillista päämääräänsä, toteuttaa tehtävänasettelua? 

Toin julki seuralaiselleni sumeilemattomasti ja hidaskulkuisesti nämä ajatukset ja jatkoin, että eikö hän oikeastaan ollut, sen myötä kun oli kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan, tullut työkyvyttömäksi, jääviksi kirjoittamaan pidäkkeellisintäkään lausetta uutuusromaaneista? 

Välittömästi aistin tunnelman kiristyvän – olin mennyt sörkkimään delikaattia aihetta. 

Hiljaisuus laskeutui välillemme. 

Hän kulautti olutkolpakostaan sakkamaiset keskikaljajämät. 

Ei ollut enää mitään puhuttavaa. 

Minulle analyyttisyyden lumous piilee siinä, että kun sitä toteuttaa kyllin harkitusti, läpimietitysti ja lopulta oivallukseen yleten, muuttuu analyyttisyys korkealentoiseksi. Silloin koittaa hetki jolloin kaikki on pakahduttavan järkevää. Vuosi vuodelta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että mestarilliset taidehistorioitsijat, luennoitsijat ja kriitikot ovat objektiivisten havainnoitsijoiden sijaan jonkinlaisia tulkkeja – hurmaavimmillaan taidehistoriallinen tutkielma tai, ikään kuin pienoiskoossa, myös päivälehteen laadittu äärimmäisen tarkkanäköinen ja syvähenkinen kirja-arvostelu, ovat kuin teoksen ulkonema, luomus itsessään.* 

Toivoakseni nämä ovat olleet tunnustettuja periaatteita myös nyt, kun Finlandia Junior -palkintoehdokkaat on valittu, heidän joukossaan Otavan nuortenromaanikilpailusta ponnistanut esikoiskirjailija Nadja Sumanen teoksellaan Rambo. 

Heidän joukossaan meidän Rambomme. 

Lähipäivinä lehtien kulttuurisivut täyttyvät palkintopuheesta. Eilispäivänä julkistettiin niin ikään aikuisproosan vuotuiselle valioteokselle myönnettävää Finlandia-palkintoa havittelevat päätöskierroksen tarjokkaat. Osapuilleen viikko sitten tietokirjallisuuden Kanava-palkinto, 10 000 €, myönnettiin professori Markku Kuismalle teoksesta Venäjä ja Suomen talous 1700–2015 (Siltala). On jälleen tämä aika vuodesta, kulttuuriseremoniallisuuksien aika, kulttuuri-instanssien tunnustusryöpytys, jossa tulen aina tarttuneeksi uudemman kerran minulle esikuvallisen Thomas Bernhardin hengästyttävän hirtehiseen kirjoituskokoelmaan Palkintopuhetta (Teos, 2014). Kaikkien merkittävien kirjojen tavoin se sysäsi minut ajattelemaan: palkintorahojen, koristeellisiin kehyksiin sommiteltujen kunniakirjojen ja juhlallisten menojen sijaan kallisarvoisin kiitos, jonka voimme kirjailijalle antaa, on hänen elämäntyönsä, kirjoittamisensa, vaikutuksen osoittaminen – ja se tapahtuu aina tahdottomasti ja suunnittelemattomasti, uusissa sukupolvissa ja sitä kautta heidän hengenpontimissaan. Kysymys onkin siitä upottavan valtaansa ottavasta haltioitumisesta, joka tapahtuu lukukokemuksen myötävaikutuksena – se on jotakin palkintoa ja säihkettä ja pintapuolisen ulkokohtaista hohdetta arvokkaampaa, paljon arvokkaampaa. 

Kaikista painavin kiitos, jonka voimme antaa.

Ja ainoa. 

* Lähestulkoon kolme viikkoa on vierähtänyt siitä, kun kipaisin noutamassa työryhmällemme Rambo-kirjan lämpimäispainokset. Yhtä kauan olen vartonut malttamattomasti resensiomaisia kirja-arvosteluita ilmestyväksi, kuten tietenkin kuuluu asiaan. Tarkasteltakoon minun tietoisuuteeni kantautuneita kritiikkejä. 

Ensimmäinen kirja-arvostelu johon törmäsin, lymysi Suomen Kuvalehdessä 23.10., numerossa 43. Samaan artikkeliin on ahdettu kaksi nuortenkirjauutuutta – Katariina Romppaisen Sori vaan se on totuus (Karisto) ja Rambo. Toimittaja Elina Venesmäki käsittelee kirjoja jonkinlaisena kattokäsitteenään köyhyystematiikka (otsikointi kuuluu: ”Kurkistuksia nurjalle puolelle”), tuoden Ramboa lukijoiden tietoisuuteen tarinana, joka kuvaa vähä-osaisuutta ja aineellista niukkuutta. Suoranainen erhe tämä ei toki ole, mutta jotenkin minua oudoksuttaa se, että juuri köyhyys on silmikoitunut teemoista kirja-arvostelun pintaan: ehkä on pikemminkin niin – ja tämän sanon lukematta Romppaisen romaania – että jos Ramboa ja Sori vaan se on totuus -nuortenromaania joku tai jokin yhdistää, se on köyhyyden tematiikka. Venesmäki referoi romaanin alkupuolta kuin kyseessä olisi kertomuksen ydin: ”Rambo on tarinana koskettava ja valoisa. Se poimii hyvin yksityiskohtia, jotka Rambon elämässä ovat toisin. Hän lintsaa koulun luistelupäivinä, koska hänellä ei ole varaa luistimiin. Uimaan hän opettelee uimahallilipuilla ja seuraamalla, mitä uimakoululaisille altaan toisella reunalla opetetaan.” Minusta vähä-osaisuus ei kuitenkaan ole romaanin ydin, ei edes keskeisteema. Tekstikohdat, joihin toimittaja viittaa ovat ennemminkin jonkinlaista päähenkilön taustoittamista – köyhyyskuvausta kyllä sinällään, mutta yhtä kaikki taustoitusta. Tämän vuoksi arvio kalskahtaa auttamattomasti hutaistulta. Oli kuitenkin mukavaa panna merkille, että Rambolle suotiin palstatilaa arvostetusta ja perinteikkäästä viikkolehdestä. Viimeisessä kappaleessa on vielä maininta teatterihankkeestamme. Sekin lämmitti mieltä. 

Vastikään putkahti myös toinen kritiikki. Päivi Heikkilä-Halttunen laati Helsingin Sanomiin kirja-arvostelun otsakkeella ”Kun normaalius on vain käsite” (HS 4.11.). Kritiikkiä sopinee luonnehtia kiittäväksi, myötämieliseksi. Erityisen huomionarvoisia ovat kuitenkin loppukapiteelit joissa uppoudutaan, sanomalehtikritiikin rakenteelle kuuliaisena, syvällemenevämpään romaani- ja lukukokemusanalyysiin: ”Realistiset nuortenromaanit kuvaavat nykyisin raflaavasti eri tavoin angstisia, kuolemansairaita tai neuropsykiatrisia diagnooseja saaneita nuoria. Pelkkä nuoruus itsessään ei enää tunnu riittävän.” ADHD-diagnoosista huolimatta päähenkilömme sisäinen elämä on kuin kellä tahansa nuorella, hänen omintakeisuutensa on eräänlaista pintaa – ja juuri silloin kun tämän oivaltaa, oivaltaa yhtäaikaisesti myös sen, että taiten, hiuksenhienoin piirroin toteutettu nuoruuden kuvaus vailla mitään itsetarkoituksellisen sokeeraavaa todella riittää romaanin aiheeksi. (Haastatellessani Nadjaa heinäkuussa viihtyisässä Cafe Engelissä, hän mainitsi että kirjoitusprosessin alkuryiskelyssä hän kantoi huolta siitä, ettei hänellä ollut juonivetoista tarinaa, jossa olisi ollut, kuten asian sittemmin ”Historiikki – Reunamerkintöjä eletystä” -sivusegmentissä muotoilin: paukkuefektejä ja vauhtia. Romaanin maailma ja lukuisat mahdollisuudet aukenivat kuitenkin silloin, kun hän oivalsi että henkilöhahmot ja heissä tapahtuva sisäinen muutos itsessään riittävät tarinaksi. Kirjoitusprosessin alkukriisi, olkoonkin köykäinen ja ohimennyt, on luonteva hahmottaa nuortenkirjallisuuden vallitsevaa ajattelutapaa ja kerrontailmiöitä vasten: kun kertomus ei vastaakaan narratiivisia normeja eli sitä mitä sen totunnaisesti pitäisi olla, syntyy epävarmuuden ja epäluuloisuuden vastahankaisia kokemuksia. Tämä kehitelmä näyttää tukevan kulttuurirelativismin ja konstruktivismin teorioita – en tiedä, ovatko ne autuaaksi tekeviä oppisuuntauksia, mutta aina uudestaan näyttäisi kuitenkin siltä, että olemme pakotettuja toteamaan niissä olevan jotakin.)