sunnuntai 27. syyskuuta 2015

NÄYTTELIJÄN EPÄVARMUUDESTA – AIHETODISTEITA EREHDYTTÄVÄSTÄ KAKSOISTIETOISUUDESTA

Polyesterikankainen urheilupusakka on tarrautunut selkäkarvoihini, takarengas on heittänyt lietevettä, likaroiskeita ja hiekanjyviä alaselkäni seudulle, nenätienoon viiksenaluissa on aamukastemaisia, huomaamatta helmeileviä pisaroita. Levitän ummehtunutta hienkatkua – olen ensi kertaa Omapohjassa.

Luotaan katseellani näyttämötilaa. Ääniteknikon miksauspöydän päälle on levitetty suojapeite, ikään kuin esiripusta irtileikattu kangas, jonka pinnassa kimmeltelee teatteripölyä. Podestanomaisesti nousevassa katsomossa on 80 istumapaikkaa, näyttämö on riisuttu.  Totunnaiset havainnot asketismista ja kurinalaisuudesta kiertävät kehäänsä mielessäni – Omapohjan näyttämöfasadit (tai niiden puute), tukee teatterin intimiteettiä liki oppikirjamaisesti, miellyttävällä ja erehtymättömällä tarkkuudella. Päähenkilömme ulkopuolisuuden kokemuksien ja sivullisuuden kuvaukseen tämä näyttämö on oikea.

Aivan kuin Rambo olisi luotu tänne.

Ensikohtaamiseni Omapohjan kanssa vertautuu siihen hetkeen, jolloin jokin novellistinen lyhytproosa-aihelma, vapaamittainen runosäe, tai mikä hyvänsä, on hortoillut mielessäni uomiinsa asettumatta pitkän tovin, siihen hetkeen kun viimein istuudun alas, puhtaanvalkoisen tyhjän paperin ääreen ja alan luonnostella. Silloin kirjoittaminen antaa ajatuksilleni muodon. Silloin ne tuntuvat järjestäytyvän, asettuvan uomiinsa. Kunnes lopulta, työteliäiden ponnistusten myötä, minulla on eheä ykseys, kokonaisuus.

Täysin formalistista magiaa.

Suoritamme läpimenon, väistämättömästi kangertelevan ja yskivän, joka vilisee epäjohdonmukaisia seisahduksia, plariin tarttumista ja ikään kuin seisakkeille jäämistä – mä en osaa näitä repliikkejä vielä, olen todella pahoillani – mutta hetkittäin, kun koittavat ne kohtaukset joihin olemme paneutuneet ja joita olemme elävöittäneet suurenmoisilla dramaturgisilla linjaratkaisuilla, koen mieltä syleilevää onnentunnetta. Olemme edistyneet. Olemme jossakin.

Harjoituksemme päättyvät tavallista venähtäneempään jälkikeskusteluun. Keräännymme jo tutuksi tulleeseen ympyrämuodostelmaan, jossa näkö- ja keskusteluyhteys jokaisen työryhmän jäseneen säilyy. Elina tiedustelee varauksellisesti näyttelijöiden tuntemuksia, he puhuvat miellyttävän suorasanaisesti ja taustamerkityksistä puhdistetusti.

Päämäärätietoista, lujaluonteista ja räyhähenkistä Reettaa esittävä Veera Anttila tokaisee hinkuvansa kovastikin kujeilevan leikkimielistä ”häröilyläpimenoa”, jossa näyttelijät vaihtaisivat rooleja keskenään. Elina hymyilee enteellisesti. ”Sellainen on tulossa”, hän vastaa välähdyksennopeasti ja viittaa viikon päässä vaappuvaan harjoituskertaan, jolloin syvennymme hahmojen rakentamiseen ja niiden psykologisen ytimen pohtimiseen ja jolloin Omapohjaan tekee visitaation esikoiskirjailija Nadja Sumanen, valottaakseen romaanihenkilöiden taustoja ja tehdäkseen näkyväksi sitä, mikä ei välttämättä yksiselitteisesti näytelmäkäsikirjoituksesta tai romaanista ole luettavissa, ”saatte perehdyttää, ikään kuin opettaa roolinne jollekin toiselle näyttelijälle.”

Äkkiä tapahtuu jotakin, joka jää myllertämään mieleeni koko loppuillaksi – ja yöksi.

Annan, Rambon masennusta sairastavan äidin, tulkitseva Elli Melasniemi tokaisee väliinleikatusti: ”Jos minun tulisi opettaa jollekin näyttelijöistämme jotakin Annasta, olisin pulassa. En osaisi sanoa mitään. Minusta tuntuu, että aina kun taas olen osa kohtausta, olen hukassa ja eksyksissä. Aivan kuin Anna ei olisi ilmiselvästi mitään.

Näytelmän alussa, prologin jälkeisessä kerronnallisessa rekyylissä, Anna on vajonnut masennuksen alhoon. Rambo kiiruhtaa kotopuoleen kevään viimeisenä koulupäivänä kädessään vielä oikoinen, arvosanoiltaan suitsutettava todistus. Taustalla kuulemme unisonomaisesti, kaihoisasti yhteislauletun suvivirren. Rambo on aikeissa esitellä kevättodistusta äidilleen, hän uhkuu intoa ja elämänmyönteisyyttä. Äiti on kuitenkin poissaoleva, apaattinen ja pääsemättömissä.  

Anna kärsii eri vakavuusasteisesta depressiosta läpi näytelmäkappaleen, eikä meille siksi muodostu selväpiirteistä tai ylimalkaan minkäänlaista kuvaa hänen persoonastaan ja luonteenlaadustaan – masennuksesta koituva toimintakyvyttömyys kuoppaa näkymättömiin ja kuulumattomiin hänen varsinaisen identiteettinsä. Anna vaipuu masennuksen alhoon jo näytelmän varhaisimmassa kohtauksessa, ja niinpä hänestä tulee tässä mielessä historiaton. Katsojallehan tämä on mitä luontevinta, näyttelijänä se voi kuitenkin suistaa epävarmuuteen ja aiheuttaa hiertäviä, ristivetoisia tuntemuksia. Annan elinvoima on tyhjiin valunut – siksi emme tiedä, harrastaako hän flaneeraamista, plaraileeko hän iltaisin sohvannurkassa aina näyttävästi kuvitettua Deko-lehteä, pitääkö hän Anna-Leena Härkösen romaaneista – Anna tasapainottelee tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalinjalla. Vain sen tiedämme ehdottoman varmasti. Voimme luonnehtia häntä sairaaksi niin kuin kaikki taivaansinisiin sairaala-asuihin puetut potilaat ovat sairaita – ja juuri tässä mielessä hän ei ole ilmiselvästi mitään.    

Voisiko Annan kaikkinaisen lamaannuksen somaattisessa kuvittamisessa auttaa se, että loisimme roolihahmolle jonkinlaisen näytelmää edeltäneen, mielikuvamontaasia muistuttavan henkilöhistorian, elämäntarinan? Tuuma pyörteilee mielessäni, kunnes ymmärrän tällaisten kysymyksenasettelujen toisarvoisuuden – heijastumat, eli se mitä Elli oikeastaan näyttelee, eivät muuttuisi vaikka laatisimme Annasta sivuhistoriamaisen pienoiselämäkerran. Eräs vuosia sitten päiväkirjaani naulitsema, aforistinenkin virke palautuu mieleeni useinkin ja vastustamattomasti, niin myös tätä pohtiessa: ”Luomisvaikeuksieni alkusyy on ilmeinen ja nähtävissä – kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.”

Näytelmän puolimaissa aterioidaan. Näemme kaikki henkilöhahmot samassa arkisessa elämäntilanteessa, näemme heidän käyvän rupatteluksi notkahtavaa sananvaihtoa. Anna on poissaoleva, kätketyn pahoinvoiva, ja vaitonainen. Ympärillä velloo keskustelu, vaniljakastike kulkee herkuttelijalta toiselle, mutta Anna tuijottaa unenomaisesti, houraillen eteensä – katsojina meidän, minun ja Elinan, huomio kiinnittyy häneen. Samalla hetkellä näyttelijän täysin inhimillinen huoli siitä, onko hän mitään, katoaa jääden kuitenkin hänen sisälleen.

Kaikki mitä minä tarvitsen, on itseluottamuksessa.

Jotenkin ylöskirjaukseni on todistusvoimainen. 

Tässäkin epävarmuudessa.

Viekoitteleminen todella on mahdollista myös meleeratuissa college-housuissa. Tämä ihan vain antiteesiksi. 


Nuoruudessani kärsin useista sysimustista masennuskausista, joista viimeisin valtasi minut aloitettuani lukio-opinnot alkusyksystä 2012. Nuo kivulloiset, mutta etäisyyden jo tasaiseksi tamppaamat muistot ovat jälleen osoittaneet taiteellisen käyttövoimansa, eikä tämä totisesti ole ensimmäinen, eikä kai viimeinenkään, kerta. Muistot ovat nirhaamia, mentaalista arpikudosta: viruin vuoteessani, nahkeiden lakanoiden alla, kun yöpöydälleni laskemani matkapuhelin ulvahti viestin merkiksi. Painoin pääni untuvatyynyyn ja vapisin kauttailtani, keräsin voimia puoli tuntia, jotta viimein jaksoin kohottautua makuulta, kurottautua kahmaisemaan yöpöydältä kännykkäni ja lukea muutamakymmenmerkkisen, katkolauseisen tekstiviestin. Tämän tehtyäni laskin puhelimen yöpöydälleni, kiemurajalkaisen lukulampun viereen, ja lysähdin takaisin vuoteeseen kuin olisin selvinnyt väsyttävimmästäkin voimainponnistuksesta. Sadattelin sälekaihdinten läpi huoneeseeni siivilöityvää auringonvaloa. Keräsin voimia vastatakseni viestiin, kunnes ymmärsin, etten kykene siihen.

En näinä päivinä.

Masennuksen ja lamaannuksen näytteleminen on kuin vastakkainen konstantti toiminnallisuudelle, joksi teatteri perinteisesti mielletään. Toiminnan avulla on helpompi ottaa etäisyyttä omaan persoonaan – ja varmistua onnistuneensa. Omakohtainen esimerkkitarinani on kuvaava monessakin mielessä: murheen kurimuksessa minusta huuhtoutuvat kaikki ajatukset, eikä jäljelle jää kuin välttämättömään reagoiminen, pelastuminen.

Tämän vuoksi uskon että Annan roolissa, niin kuin joka ikinen kerta, kun näyttelijä ryhtyy rakentamaan melankoliaan, murheen alhoon uponnutta fiktiohenkilöä – on rohjettava haaltua.

Kadottava tullakseen näkyväksi.
  


lauantai 19. syyskuuta 2015

MANIPULOIN TANSSIA


Tempaudumme irti puisevasta realismista. Tanssimalla.

Menneellä harjoitusviikolla työryhmäämme hiljan lyöttäytynyt koreografi Hilppa Lampi vieraili ensimmäisen kerran VRH-harjoitushuoneessa, meidän luonamme. Kotvanen ennen harjoituksia suuntasin alkovimaiseen keittokomeroon mutustamaan täysjyväleipääni. Siellä kohtasin hänet.

Kiinnitin oitis huomiota hänen terävöityneeseen katseeseensa ja muutoinkin sähköistyneeseen olemukseensa. Hän oli silmiinpistävästi herkempi, alttiimpi ja tulisieluisempi kuin varhaisemmalla tapaamiskerrallamme, jolloin vain kahlasimme lävitse lähiviikkojen harjoitusaikataulun ja kävimme melko mitäänsanomattoman keskustelun ylenemättömän pragmaattisissa seikoissa pitäytyen. Havainnoimistani saattoi tosin johtaa harhaan hänen voimakas ja läheltä katsoen hytkähdyttävä kasvomeikkinsä, maski, joka oli kai edeltäneen päiväharjoituksen peruja: korostuskynällä vahvistetut, nypityt kulmakarvat ja poskipäihin levitetty, kalvakammaksi tekevä pakkeli.

Tyystin en kuitenkaan erehtynyt.

Jokin hänessä oli toisin.

Hilpan työtehtäväksi on suotunut »liikelähtöisen teatterin kerrontaelementtien tuominen Ramboon». Liike ja tanssillisuus eivät kuitenkaan suinkaan ole esityksessä läsnä siinä kaikkein tyypillisimmässä ja tunnusmaisimmassa ominaisuudessa – kyse ei ole pelkästään siitä, että toisimme tanssillisuutta kohtaukseen, johon se erottamattomasti kuuluu kuten viinanhuuruisiin bakkanaaleihin, joissa tanhutaan pukahtelevan fagotin, karkeloivan haitarin ja säkkipillin tahdissa. Me tavoittelemme jotakin enemmän. Me olemme kunnianhimoisempia.

Näytelmäkäsikirjoituksen loppupuoliskoon sijoittuu kohtaus, jolle olemme antaneet työnimen ”Juhannus (Well done)”. Joukkokohtauksessa kaikki roolihenkilöt ovat kokoontunet saman pöydän ääreen. He istuvat puutarhatuoleissa idyllisellä patiolla, nauttivat aterioitaan kulinaarisen verkkaisin vedoin.

Kertautuvasti Elina on toistellut, kuinka suunnattomasti häntä puistattaa ajatus siitä, että raahaisimme estradille pitkänmallisen pöydän, puutarhatuolit ja vahakankaisen pöytäliinan. Juuri tämäntyyppisiin kohtauksiin käymme Hilpan kanssa käsiksi – emme halua toisintaa sitä mikä joka tapauksessa jälleen kesällä 2016 nähdään satamääräisissä kesäteatterimontuissa pitkin maita ja vainioita.

Kukkoilemisen ja uhman keskellä minun on kuitenkin esitettävä muuan ennakkovaraus – on todellinen haaste tuoda liike kohtaukseen, joka perusteiltaan rakentuu dialogin varaan. Syvähenkisin keskusteluyhteys näet syntyy siitä, että kaikki ovat aloillaan. Onko tällainen ristiinkytkentä edes mahdollinen?  

Se mietityttää. Näen mielikuvitukseni rajojen piirtyvän.

Tähän.

Jo harjoitusperiodin alkuhämärissä mieleeni uurtui Eetu Sopasen veikeä ja valloittavan kujeellinen kropankäyttö Rambon roolissa. Muiden muassa autokohtauksen 'raakaversiossa' hän kiemurteli takapenkillä ennakoimattomasti ja kaivoi ukkovarpaallaan pelkääjän paikalla kyyhöttävän Riston korvaa. Tulin kirjanneeksi plarin marginaaliin riehaantuneena: »Kun koreografi aikanaan näkee tämän, hänellä tuskin on mitään lisättävää.» Sittemmin kohtaus koki ratkaisevan muutoksen – Rambo siirrettiin takapenkiltä etupenkille, äitinsä Annan viereen. Kukaan ei enää kiusoitellut ukkovarpaalla kenenkään korvaa. Minulle se oli surumielinen hetki.
Näyttelijät sukeltavat liikelähtöisen teatterin perustavanlaatuisiin harjoituksiin. Tätä hetkeä olen odottanut hartaasti ja malttamattomana, ennen muuta siksi, etten koskaan ole ymmärtänyt tanssia. Musikaaleissa minua keljuttaa tavattomasti saumahetket, jolloin tarinankerronta katkeaa sirkusmaisen karnevalistiseen hyppelehdintään ja yhteislauluun, samaten tunnen oloni vaivaantuneeksi koreografialtaan huikaisevimpienkin – kuulopuheiden perusteella huikaisevien, tässä olen kykenemätön näkemään mikä on huikaisevaa ja mikä tylsämielistä – tanssiperformanssien aikana. Ne eivät onnistu nostattamaan minussa sitä kokijan pakahduttavaa hurmaa, jota ilman tuskin mieltäisin elämää elämisen arvoiseksi. Monet teistä takuulla muljauttavat silmiään ja tuhahtavat frustroituneina, mutta jostain syystä tanssi ei valveuta minussa ajatuksia, ja siksi se ei kiinnosta minua. Toisaalta tanssijat tuntuvat julistavan ikään kuin maksiimia luodakseen, etteivät sanat tavoita yhtä syviä – vai kuinkahan sen sanoisi – kosketuskohtia kuin liike. Jos näin on, ei liike tietenkään ole palautettavissa tai harppunoitavissa sanoin. Ehkä juuri tässä on minun ymmärtämättömyyteni liki matemaattisen tarkka kaava. Aina emme voi ymmärtää toisiamme.

Puhummehan eri kielillä.

Hilppa johdattaa näyttelijät harjoitukseen tukeutuen ensin käytännönläheiseen esimerkkiin siitä, millä tavoin liikelähtöinen teatteri auttaa häntä esiintyjänä ja näyttelijänä käsittelemään arkaluontoisia tunteita – pelkoa, epävarmuutta, riittämättömyyttä. Aluke on konkreettinen, ja niinpä se miellyttää minua.

”Jos tunnen oloni ennen esitystä epävarmaksi ja pelokkaaksi, kuten usein tunnen, minä sukellan roolihahmoon kropankäytön kautta”, hän aloittaa. Äkisti Hilppa kupertaa kehonsa ja ottaa muutamia määrätietoisen jämäköitä askelia korpinmustalla tanssimatolla. Pelko, niin kuin ei mikään roolihahmoon kuulumaton, karehdi hänestä. Havainnollistus tuntuu sanovan, että jos roolihenkilön fysiikan tuntee läpikotaisesti, on ajatuskiehnäys yhdentekevää.

Vastaanpanemattomasti mieleeni kuitenkin kohoaa eräs ajatus.

Pelon hälventämisen mahdollistaa takuuvarmasti itseluottamus. Ja eikö itseluottamus jauhaannu juuri siitä, että toistaessaan roolihenkilönsä fyysisiä toimia tulee ikään kuin todistaneeksi itselleen, että vaikka kärsiikin jonkinlaisesta kompleksisesta alemmuudentunnosta, niin siitä huolimatta yhäkin voi tulla, muuttua Häneksi. Itsevarmuudesta taas sukeutuu esiintymisen nautinto. Ja esiintymisestä nauttivaahan on ehta ilo seurata.   

Eikö tämä ole psykologiaa?

Onko liikkeen lumous psykologiaa?

Harjoitusten päätteeksi keräännymme epäsymmetriseen muodostelmaan. Seikkaperäisempi kohtauksiin paneutuminen on jälleen ollut yhtä hurmaa – dramaturgisesta ekstaasistani voisin kirjoittaa loppumattomasti, loppumattomalla vimmalla. Näyttelijät tarjoavat hanakasti ideoitaan ja harjoitushuoneessa vallitsee mukava, välitön työilmapiiri. Omia ajatuksiaan voi esittää kakistelematta ja vailla hiertävää ennakkolaskelmointia. Tunnelma takaa idearikkauden.

On jälkipuinnin aika. Päivä on romahtanut illaksi. Ajatukseni harhailee, katson ikkunasta ulos ja äkkiarvaamatta olen siellä – kuulen tupakannatsan tipahtavan viemäriin, farmarimallisen auton kaukolukituksen helähtävän, sateenvarjoa ravisteltavan. Säpsähdän ajatuksistani Elinan lausuessa loppusanat.

”Useathan ovat udelleet minulta, että miten meillä menee. Minä vastaan heille aina, rehellisesti, että tässä on jotakin erityistä.”

”Vastaan, että minulla on fantastinen porukka.”

Kierrätän katsettani näyttelijöissä. Vaistomaisesti tulen läpikäyneeksi ristivetoiset ajatukseni tanssista, ne avautuvat mieleeni eräänlaisena aistivoimaisena kollaasina.

Lämpö valtaa sydämeni.

Ja tämän kaikkinaisen havainnekuohun keskellä minä nyökkään. 

perjantai 11. syyskuuta 2015

KARATE-HENKINEN LÄHITAISTELU ON MINUN DRAMATURGINEN HURMIONI

Valtaansa ottava, syvällemenevä oivallus saa alkunsa siitä että tunnustan oman rajallisuuteni ja vajavaisuuteni: minä olen roikkunut fiksoituneesti ja itsepintaisesti tekstissä. Yltiökirjallisena persoonana tunnen kyllä sanallisen ilmaisuvoiman koko uhmakkaassa kirjossaan. Virkkeen, joka sukkuloi jouhevasti rekisteristä toiseen, tekstin sisäisen rytmin ja poljennon ja melodian, parahultaiseen maahan upotetut tapahtumahorisonttia ennestään verestävät yksityiskohdat, vyörytyksen, vyörytyksen… Kielitajuni ja tyylivaistoni lienee raffinoitunutta, mutta minulla ei ole ohjaajan mielikuvitusta. Ja juuri siksi taakse jäänyt uuras ja tuottelias harjoitusviikko oli käänteentekevää oivalluksen aikaa – se merkitsi minulle todellista dramaturgista havahtumista. Näin kosketusetäisyydeltä kohtauksen tempautuvan irti käsikirjoituksen kahleista, heräävän henkiin. Tämä kohotti minut hurmioon, Mahtavaan Epifaniaan.

Käsikirjoitus uhkuu toteutuksellisia mahdollisuuksia. 

Hänelle, joka osaa katsoa.

Kaikista eriskummallisinta ja siten haltioittavinta oli se, että auttamattoman läyhäisenä pitämäni kohtaus osoittautui sovitusvaiheessa pirullisen hedelmälliseksi. Tämän myötä käsitin, ettei näytelmäkäsikirjoitusta ole laatuunkäypää arvioida kuin romaanikirjallisuutta – sen sijaan että antautuisin tekstin vietäväksi kuin ajanvieteromaanin, minun olisi onnistuttava näkemään toteutukselliset visiot, näyttämökuvat, ohjaajan mielikuvitus.  

Kotona kirjaan ylös konekirjoituspaperin marginaaliin vapisevalla käsialalla: joka ikinen kerta, kun vastaisuudessa uppoudun uuteen näytelmäkäsikirjoitukseen, minun totisesti on muistettava tämä.

Minun on muistettava mitä tapahtui tänään.  

Tehdään paluu teatteri-ilmaisullisen valaistumiseni alkuhetkiin, tiistai-iltapäivään, VRH-harjoitushuoneeseen.

Tauoilla ja joutohetkinä olen ottanut tavakseni hiiviskellä huomiota herättämättä Kotikirjailijat-työhuoneen sisäänkäynnin luokse ja ihailla haaveellisesti tätä proosallisen viehkeää työnimikekylttiä. Rutiinistani on varttunut suoranainen riitti – esiteini-ikäisenä kiinnitin huoneeni seinälle nyrkinkokoisilla sinitarramöhkäleillä kookkaan julisteen, muotokuvamaisen otoksen huikentelevaisen omalakisesta kitarataiteilija Jack Whitesta, jonka kanssa yhä nykyäänkin liki päivittäin käyn ajatuksissani rikkaita keskusteluja elämästä ja taiteesta. Messinkilaattaan koverrettu »kotikirjailijat» -nimikkeen katselutuokio on minulle voimaannuttava kokemus. Parempaa tapaa viettää taukoa tuskin onkaan. 

Olen jättäytynyt syrjään. Aikeenamme on edetä yksityiskohtaisempaan kohtausharjoitteluun, ottaa sovituksellisia ensiaskelia. Hypistelen käsissäni asteriskien, nuolien ja kipakoiden reunahuomautusten täplittämää plaria, ja luen kerkeästi kohtauksen, joka pian on työn alla.

Nyt näette saman kuin minäkin: kohtauksessa korventavan kuumana alkukesän päivänä Rambon seinäntakainen naapuri Krisu nyhjöttää valottomassa huoneessaan, suljettujen säleverhojen takana ja tuijottaa kovakatseisesti, hypnoottisen keskittyneenä televisionruutua kädessään peliohjain, jonka nupuroita hän näpelöi tottunein elkein. Krisu vääntelehtii spastisesti, luonnottomassa asennossa sohvalla, johon on pinttynyt joitakin sokeriliemitahroja. Likistyneiden istuintyynyjen taitekohtaan on jäänyt einesmuonien tähteitä ja sirumaisiksi murskautuneita perunalastuja. Verhoilultaan sohva on ehtaa Kierrätyskeskuksen tyyliä – sisustuksellisesti se edustaa mennyttä, jolla ei vielä ole arvoa.

90-lukua. 

Krisu itse on komediallinen sivuhahmo, jonka Vincent Kinnunen tulkitsee antaumuksellisesti – arvelen juuri tämäntyyppisten roolihahmojen muodostuvan ennen pitkää hänen erikoisalakseen. Samaan aikaan kun Krisu tahkoaa aivotonta mäiskintäpeliä, kuulemme lähemmäksi painuvia askelia. Pian huoneeseen lyllertää jotenkin käpertynyt Rambo, joka istuutuu silminnähden turhautuneena Krisun viereen ja tarttuu toiseen peliohjaimeen, paatuneesti ja tervehtimättä.

Koittaa dialogi, jonka huumoripitoisuus sukeutuu toistosta (Krisu hokee kertautuvasti erästä roisia alatyylisyyttä, jonka on määrä paitsi kirvoittaa naurunremakoita, myös kuvastaa sivuhahmon aloitekyvyttömyyttä ja ummehtunutta kyynisyyttä).  Dialogi on nopeasti käyty. Sen päätteeksi Rambo ponnahtaa jaloilleen ja kivahtaa lähtevänsä perheineen kesämökille. Rambo poistuu siivottomasta huoneesta hyvästejä jättämättä. Krisu tuijottaa edelleen rävähtämättömän lumoutuneena televisionruutua. Hänen silmissään on addiktin tunnusomainen, fetisistisen täyttymyksellisen hohde.

Nyt tiedätte mitä kohtauksessa tapahtuu. Nyt näette saman kuin minäkin.  

Elina aloittaa kohtauksen elävöittämisen mullistavalla ohjeella. Hän pyytää kahta näyttelijää »estradille» ja toteaa enteellisesti: »Johdot luikertelevat pelikonsolista teihin. Te olette heijastus, mäiskintäpeli.» Mainion näyttämövision myötävaikutus on elähdyttävä. Näyttelijät keksivät oikopäätä, että »heijastuksessa» voisimme nähdä karate-henkisen, julkeudessaan elegantin lähitaistelun. Muutaman lupauksia herättävän versioinnin jälkeen työryhmä saa briljantin idean: voisiko lähitaistelu myötäillä dialogia? Ennen kuin Rambo on saapunut paikalle, näemme heijastuksessa vain yhden figuurimaisen virtuaalihahmon joka ikään kuin kuivaharjoittelee sähäköitä potkuja ja määrätietoisen linjakkaita lyöntejä – ja silloin kun Rambo istuutuu alas muhkuraiselle sohvalle ja tarttuu ohjaimeen, härmistyy heijastukseen toinen virtuaalihahmo, taistelija, he kumartavat, sitten kuulemme kongin kumean jymäyksen – sitten kaksintaistelu voi alkaa.

Toisen kohtauksen – ja dramaturgisen hurmioni – alkumuoto.

Kamppailun alku on tunnusteleva, hahmot hyppelehtivät pitäen itsensä alituisessa liikkeessä ja iskuvalmiudessa kuin nyrkkeilijät. Dialogin edetessä Krisu mukiloi mäiskintäpelissä säälimättömästi Ramboa, rusikoiden kohtauksen loppuhetkinä maahan nöyryytettynä laonnutta vastustajaansa.

Jo pelkästään alkeismuotoinen, raakilemainen kohtaussommitelma on kaikessa groteskiudessaan ja irvokkuudessaan niin kutisuttavan hulvaton, etten saata sanoa.

Olen mykistynyt. Videopelissä, jonka minä näin yksinomaan sellaisena kuin se näytelmäkäsikirjoitukseen oli kirjoitettu (Plasma TV:n näytölle syttyneenä, grafiikaltaan korkealaatuisena tosioloisena jäljitelmänä), lymysi valtava näyttämösovituksellinen mahdollisuus. Harjoitushuoneessa nikottelen tunkkaista nauruani ja samassa oivallan, kuinka sikeä on tinkimättömän tekstilähtöisyyden varjo.

Illalla hukuttaudun mietelmiini.

Minun on irrottauduttava tekstilähtöisyyden alamaisuudesta. Lehteilen näytelmäkäsikirjoitusta, syvennyn vielä kertaalleen kohtauksiin ja näen ennen kokemattomia häivähdyksiä.

Vapaudun tekstin ikeestä.

Kirjoittamalla.  

perjantai 4. syyskuuta 2015

AVAINHARJOITUKSIA: ESITTELEN SISIMPÄÄNI JA MIKSI SE ON NIIN RAASTAVAN HÄPEÄLLISTÄ


En saa sinua mielestäni, Fjodor Dostojevski.

Näyttelijät ovat kerääntyneet epäsymmetriseen muodostelmaan harjoitushuoneen lattialle, jota peittää tanssimatoksi kutsuttu yönmusta, liitoskohdista rispaantuvalla, risaisella sähköteipillä vahvistettu alusta. He istuvat aloillaan, polvilumpiot toisiaan kilkatellen, ja kuuntelevat intomielisesti Elinan näkemyksellistä avauspuheenvuoroa. Joukkoomme on lyöttäytynyt myös lukiolaismuusikkokokoonpano, joka tulee pukahtelemaan esitystä tahdittaen – tonaalisesti ja atonaalisesti. Siinä he istuvat ja minä tarkkailen heitä. Samassa yhteishenki tuntuu kipuavan ja etsivän muotoaan: tämä on ensimmäisen harjoitusviikkomme, joten mielle johtuu yksinomaan muodostelmasta.

Hyvinvoivan näkyjä, ajattelen, ja se saa minut myhähtämään varovaisesti.  

Elinan laajakatseiset ja kirkkaat puheenvuorot ovat toimineet harjoituksiemme alkusysäyksenä. Ne kuontuvat hänen näyttämötaiteellisista ja teatterillisista eetoksistaan – periaatteista joita hän takuulla, erivahvuisesti, toteuttaa performanssista toiseen. Eetokset itsessään ovat raikastavan kumouksellisia, ja siitä tunnumme olevan näyttelijöiden kanssa huojahtamattoman yksimielisiä: ylinäyttelemisen pelon kitkeminen ja hienovaraisena johdatuksena toimiva alkulauselma siitä kuinka näyttelijää, joka nauttii esiintymisestä ja ajastaan estradilla, aina nautinnokseen seuraa. Näistä yleispätevistä puheenvuoroista luovimme varsinaisiin harjoituksiin, jotka ovat näennäisesti irrotettuja julkituoduista periaatteista  – näennäisesti siksi että olemme omaksuneet opinkohdat ja toteutamme niitä alitajuisesti. Vaikka kohtauksessa pintatasoisesti kyyristeltäisiin saunanlauteilla ja kyykytettäisiin kiuasta järvivedellä joka kihisee vesikirppuja (tämä kaikki siis ehdottoman miimisesti), häälyvät eetokset haipumattomina kohtauksen ja silminnähtävän toiminnan taustalla – vaikutus on alituinen ja juuri se on Elinan esittämien näkemyksellisten avausten merkitys. Tämän tästä mietteeni palautuvat Dostojevskiin, kirjalliseen ikoniini, tai yhteen heistä: »Kirjailijan tavoitteet eivät koskaan saa rajoittua yksin tarinaan, on oltava jotakin muuta, on oltava jotakin enemmän», vai kuinka hän sen pukikaan, joka tapauksessa täsmälleen sama ohjenuora on laajennettavissa näyttelemiseen ja näyttelijäntyöhön. Ehkä voikin ajatella, että Dostojevskin asettama opinkohta toteutuu Rambossa samoin kuin kaikessa korkealuokkaisessa taiteessa – eetokset värjäävät kohtauksen »taustakankaan» ja vaivihkaisesti, ikään kuin joenuomassa lipuen, tulevat osaksi sitä.

Yhtäkkiä Rambo ei olekaan enää silkastaan näyttämölle tuotu kohtausvyöry.

Se on esitystään suurempi – ja hetkessä meillä ei ole vain tarinaa.

Meillä on jotakin enemmän.  

Koittaa eräänlainen »tilaharjoitus». Siihen antaudun minäkin. Harjoitus itsessään on sangen yksinkertainen: jokainen nousee vuorollaan istuinmuodostelmasta, lattiatasosta. Kapuaa kohti kuvitelmanvaraista estradia, seisahtuu seinän viereen, ravistautuu tai valmistautuu muutoin, sitten ylittää sähköteipillä vahvistetun liitoskohdan, ja tämän tehtyään ei enää koinsyömä esirippu (tämä kaikki siis ehdottoman miimistä) suojaa katseilta – tämän jälkeen on katseiden keskellä, yleisön edessä.  

Koittaa minun vuoroni. Ylitän saumakohdan ja se on aivan kuin pujahtaisin näkyviin budoaarista. Otan muutaman haparoivan askeleen yleisön eteen. Tämän jälkeen on hengitettävä viisi kertaa rauhallisesti ja hoppuilematta, kierrätettävä katsettaan yleisössä, avattava suunsa, rohtuneet huulensa ja lausuttava nimensä kuivantankealla äänellä: Sami Eemil Aleksi Mäkäräinen.

Yleisön edessä seistessäni minulla ei ole esitystä, ei mitään ennalta puntaroitua eikä läpiharkittua dramaturgiaa, johon kääriytyä. Tunnen oloni ajatuksellisesti vaatettamattomaksi. Niin kutsuttu esitykseni muodostuu minun ja katsojakuntani välisestä kohtaamisesta – tilan täyttävät heidän ajatuksensa, jotka koskevat minua, minun hiukan siivotonta habitustani, minun käpertyvää olemustani, ja se on kalseaa ja vastentahtoista, sillä en voi ohjailla heidän kokonaisvaikutelmaansa minusta retorisilla murjaisuilla tai eleillä – minun on vain vastaanotettava heidän katseensa afasiaan ja toimintakyvyttömyyteen köytettynä. Puhetta pitäessäni tunnen aina hallitsevani niitä tuntemuksia, jotka kuulijakunnalleni minusta ja persoonastani varttuvat. Jos huomaan jonkun tarkkailevan minua alta kulmain, jos aistin epäuskoa, saatan ’oikaista’ tilanteen lausahduksella, joka on retorinen mutta joka yhtä kaikki uudelleenrakentaa kontrollintunteen. Juuri tämä tunne on minun pelastautumiskeinoni, siten vuoraan sisimpäni ja siten teen arvostelusta mahdotonta. Siten naamioin itseni.  

Jo esiintymisvuoroni alkuhetkinä mielessäni jauhaantuu vastenmielisyydessään merkillinen tuntemus: esittelen heille sisimpääni. Kysymys todella on oltava vain tunteesta, sillä eihän näin faktisesti ole – minähän vain patsastelen tässä, hengittelen levollisesti sisään ja ulos, ja vaikka ajattelisinkin jotain epäkuranttia ja moraalitonta, nyt ajattelen, he eivät huomaisi sitä – aivan niin, he eivät huomanneet sitä! Väkevät vaistot ovat kuitenkin nujertamattomia, ja siksipä se että tunnen esitteleväni sisimpääni ja viskaavani sen huolettomasti ikään kuin reposteltavaksi, on minulle totta.

Siksi tämä harjoitus on merkitykseltään ohittamaton.

Siksi tämä on Avainharjoitus.

Seistessäni siinä, heidän edessään, valtaa minut raastavaa, kivistävä ja kavahduttava häpeää. Tämä on erityisen mietityttävää.

Kaikki kirjalliset purkaukseni, myös tässä blogissa, ovat olleet määrätynlaista »henkistä strippaamista». Olen vankkumattoman päämäärätietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan sisimpäni näkyväksi – ja noina hetkinä kun huomaan saavuttaneeni tämän tavoitteen, aistin itsekylläisyyden alkuvärehdinnän, estämättömän kitsaan omahyväisyyden… Mutta: seistessäni yleisön edessä ja saavuttaessani tahattomasti ja impulssimaisesti saman tavoitteen, tunnen häpeää.  

Mitä minä häpeän?

Olenko näissä kronikoissa sittenkään rehellinen? Peittääkö tämä kirjalliseen muotoon alistettu »strippaaminen» jotakin? Ja jos, niin mitä? Yritänkö sittenkin, katalasti, valaa teihin vaikutelmaa siitä, että olen syvämietteinen ja suorastaan ylistettävän viisas, että olen Ajattelija? Kun julistan ensin kirjoittavani sisimpäni näkyväksi – ja kun heti seuraavaksi luon viittauksen Fjodor Dostojevskiin, valehtelenko minä silloin? Taas: Pyrinkö minä peittämään jotakin ja jos pyrin, mitä minä peitän? (En usko sen olevan tyhjyyttä, se toki tulisi hakemattakin mieleen, mutta voin vannottaa teille: se ei ole tyhjyyttä!)

Kadulla taivaltaessani otan tuskin askeltakaan ilman etten näkisi itseäni ulkopuolisen silmin, olen hyvin tietoinen kulloisenkin eleeni tuottamasta myötävaikutelmasta. Kirjoittaessani paljastan ajatukseni, fiksaationi, poikkeavuuteni tai vavahduttavan tavanomaisuuteni, maailmankatsomukseni ja luultavasti myös neuroottisuuteni. Sen jälkeen kun nuo keventämättömät virkkeet ovat lukijoilla, ei totisesti ole enää minun käsissäni, minkälaisia ajatuksia ja vaikutelma ne luovat – jostain eriskummallisesti syystä asia ei kuitenkaan huolestuta minua vähääkään. Sen sijaan seistessäni harjoitushuoneessa yleisön edessä, katsoessani heitä vaienneena ja sydän rinnassa pamppaillen, tunnen häpeää.

Mitä helvettiä minä häpeän?

Kysymys jäytää ja kalvaa minua, pitää valveilla. Ja vaikka yritänkin kuopata sitä, niin kehämäisesti, aina uudestaan, se palautuu mieleeni.

Mitä minä pelkään?