Polyesterikankainen
urheilupusakka on tarrautunut selkäkarvoihini, takarengas on heittänyt
lietevettä, likaroiskeita ja hiekanjyviä alaselkäni seudulle, nenätienoon
viiksenaluissa on aamukastemaisia, huomaamatta helmeileviä pisaroita. Levitän
ummehtunutta hienkatkua – olen ensi kertaa Omapohjassa.
Luotaan
katseellani näyttämötilaa. Ääniteknikon miksauspöydän päälle on levitetty
suojapeite, ikään kuin esiripusta irtileikattu kangas, jonka pinnassa kimmeltelee
teatteripölyä. Podestanomaisesti nousevassa katsomossa on 80 istumapaikkaa, näyttämö
on riisuttu. Totunnaiset havainnot asketismista ja
kurinalaisuudesta kiertävät kehäänsä mielessäni – Omapohjan näyttämöfasadit
(tai niiden puute), tukee teatterin intimiteettiä liki oppikirjamaisesti,
miellyttävällä ja erehtymättömällä tarkkuudella. Päähenkilömme ulkopuolisuuden
kokemuksien ja sivullisuuden kuvaukseen tämä näyttämö on oikea.
Aivan kuin Rambo olisi luotu tänne.
Ensikohtaamiseni Omapohjan kanssa vertautuu siihen hetkeen, jolloin jokin novellistinen
lyhytproosa-aihelma, vapaamittainen runosäe, tai mikä hyvänsä, on hortoillut
mielessäni uomiinsa asettumatta pitkän tovin, siihen hetkeen kun viimein
istuudun alas, puhtaanvalkoisen tyhjän paperin ääreen ja alan luonnostella.
Silloin kirjoittaminen antaa ajatuksilleni muodon.
Silloin ne tuntuvat järjestäytyvän, asettuvan uomiinsa. Kunnes lopulta,
työteliäiden ponnistusten myötä, minulla on eheä ykseys, kokonaisuus.
Täysin
formalistista magiaa.
Suoritamme
läpimenon, väistämättömästi kangertelevan ja yskivän, joka vilisee
epäjohdonmukaisia seisahduksia, plariin tarttumista ja ikään kuin seisakkeille jäämistä
– mä en osaa näitä repliikkejä vielä,
olen todella pahoillani – mutta hetkittäin, kun koittavat ne kohtaukset joihin
olemme paneutuneet ja joita olemme elävöittäneet suurenmoisilla dramaturgisilla
linjaratkaisuilla, koen mieltä syleilevää onnentunnetta. Olemme edistyneet.
Olemme jossakin.
Harjoituksemme
päättyvät tavallista venähtäneempään jälkikeskusteluun. Keräännymme jo tutuksi
tulleeseen ympyrämuodostelmaan, jossa näkö- ja keskusteluyhteys jokaisen
työryhmän jäseneen säilyy. Elina tiedustelee varauksellisesti näyttelijöiden
tuntemuksia, he puhuvat miellyttävän suorasanaisesti ja taustamerkityksistä
puhdistetusti.
Päämäärätietoista,
lujaluonteista ja räyhähenkistä Reettaa esittävä Veera Anttila tokaisee
hinkuvansa kovastikin kujeilevan leikkimielistä ”häröilyläpimenoa”, jossa
näyttelijät vaihtaisivat rooleja keskenään. Elina hymyilee enteellisesti.
”Sellainen on tulossa”, hän vastaa välähdyksennopeasti ja viittaa viikon päässä
vaappuvaan harjoituskertaan, jolloin syvennymme hahmojen rakentamiseen ja
niiden psykologisen ytimen pohtimiseen
ja jolloin Omapohjaan tekee visitaation esikoiskirjailija Nadja Sumanen,
valottaakseen romaanihenkilöiden taustoja ja tehdäkseen näkyväksi sitä, mikä ei
välttämättä yksiselitteisesti näytelmäkäsikirjoituksesta tai romaanista ole
luettavissa, ”saatte perehdyttää, ikään kuin opettaa roolinne jollekin toiselle
näyttelijälle.”
Äkkiä
tapahtuu jotakin, joka jää myllertämään mieleeni koko loppuillaksi – ja yöksi.
Annan,
Rambon masennusta sairastavan äidin, tulkitseva Elli Melasniemi tokaisee
väliinleikatusti: ”Jos minun tulisi opettaa jollekin näyttelijöistämme jotakin
Annasta, olisin pulassa. En osaisi sanoa mitään. Minusta tuntuu, että aina kun
taas olen osa kohtausta, olen hukassa ja eksyksissä. Aivan kuin
Anna ei olisi ilmiselvästi mitään.”
Näytelmän
alussa, prologin jälkeisessä kerronnallisessa rekyylissä, Anna on vajonnut masennuksen
alhoon. Rambo kiiruhtaa kotopuoleen kevään viimeisenä koulupäivänä kädessään vielä
oikoinen, arvosanoiltaan suitsutettava todistus. Taustalla kuulemme unisonomaisesti,
kaihoisasti yhteislauletun suvivirren. Rambo on aikeissa esitellä
kevättodistusta äidilleen, hän uhkuu intoa ja elämänmyönteisyyttä. Äiti on
kuitenkin poissaoleva, apaattinen ja pääsemättömissä.
Anna
kärsii eri vakavuusasteisesta depressiosta läpi näytelmäkappaleen, eikä meille
siksi muodostu selväpiirteistä tai ylimalkaan minkäänlaista kuvaa hänen
persoonastaan ja luonteenlaadustaan – masennuksesta koituva toimintakyvyttömyys
kuoppaa näkymättömiin ja kuulumattomiin hänen varsinaisen identiteettinsä. Anna
vaipuu masennuksen alhoon jo näytelmän varhaisimmassa kohtauksessa, ja niinpä hänestä
tulee tässä mielessä historiaton. Katsojallehan tämä on mitä luontevinta,
näyttelijänä se voi kuitenkin suistaa epävarmuuteen ja aiheuttaa hiertäviä,
ristivetoisia tuntemuksia. Annan elinvoima on tyhjiin valunut – siksi emme
tiedä, harrastaako hän flaneeraamista, plaraileeko hän iltaisin sohvannurkassa
aina näyttävästi kuvitettua Deko-lehteä,
pitääkö hän Anna-Leena Härkösen romaaneista – Anna tasapainottelee tietoisuuden
ja tiedottomuuden rajalinjalla. Vain sen tiedämme ehdottoman varmasti. Voimme luonnehtia
häntä sairaaksi niin kuin kaikki
taivaansinisiin sairaala-asuihin puetut potilaat ovat sairaita – ja juuri tässä mielessä hän ei ole ilmiselvästi mitään.
Voisiko
Annan kaikkinaisen lamaannuksen somaattisessa kuvittamisessa auttaa se, että
loisimme roolihahmolle jonkinlaisen näytelmää edeltäneen, mielikuvamontaasia
muistuttavan henkilöhistorian, elämäntarinan? Tuuma pyörteilee mielessäni,
kunnes ymmärrän tällaisten kysymyksenasettelujen toisarvoisuuden – heijastumat, eli se mitä Elli oikeastaan
näyttelee, eivät muuttuisi vaikka laatisimme Annasta sivuhistoriamaisen
pienoiselämäkerran. Eräs vuosia sitten päiväkirjaani naulitsema, aforistinenkin
virke palautuu mieleeni useinkin ja vastustamattomasti, niin myös tätä pohtiessa:
”Luomisvaikeuksieni alkusyy on ilmeinen ja nähtävissä – kaikki mitä minä
tarvitsen, on itseluottamuksessa.”
Näytelmän
puolimaissa aterioidaan. Näemme kaikki henkilöhahmot samassa arkisessa
elämäntilanteessa, näemme heidän käyvän rupatteluksi notkahtavaa sananvaihtoa.
Anna on poissaoleva, kätketyn pahoinvoiva, ja vaitonainen. Ympärillä velloo
keskustelu, vaniljakastike kulkee herkuttelijalta toiselle, mutta Anna
tuijottaa unenomaisesti, houraillen eteensä – katsojina meidän, minun ja
Elinan, huomio kiinnittyy häneen. Samalla hetkellä näyttelijän täysin
inhimillinen huoli siitä, onko hän
mitään, katoaa jääden kuitenkin hänen sisälleen.
Kaikki mitä minä tarvitsen, on
itseluottamuksessa.
Jotenkin
ylöskirjaukseni on todistusvoimainen.
Tässäkin
epävarmuudessa.
Viekoitteleminen todella on mahdollista myös meleeratuissa college-housuissa. Tämä ihan vain antiteesiksi. |
Nuoruudessani
kärsin useista sysimustista masennuskausista, joista viimeisin valtasi minut
aloitettuani lukio-opinnot alkusyksystä 2012. Nuo kivulloiset, mutta etäisyyden
jo tasaiseksi tamppaamat muistot ovat jälleen osoittaneet taiteellisen
käyttövoimansa, eikä tämä totisesti ole ensimmäinen, eikä kai viimeinenkään,
kerta. Muistot ovat nirhaamia, mentaalista arpikudosta: viruin vuoteessani,
nahkeiden lakanoiden alla, kun yöpöydälleni laskemani matkapuhelin ulvahti
viestin merkiksi. Painoin pääni untuvatyynyyn ja vapisin kauttailtani, keräsin
voimia puoli tuntia, jotta viimein jaksoin kohottautua makuulta, kurottautua
kahmaisemaan yöpöydältä kännykkäni ja lukea muutamakymmenmerkkisen,
katkolauseisen tekstiviestin. Tämän tehtyäni laskin puhelimen yöpöydälleni,
kiemurajalkaisen lukulampun viereen, ja lysähdin takaisin vuoteeseen kuin
olisin selvinnyt väsyttävimmästäkin voimainponnistuksesta. Sadattelin
sälekaihdinten läpi huoneeseeni siivilöityvää auringonvaloa. Keräsin voimia
vastatakseni viestiin, kunnes ymmärsin, etten kykene siihen.
En
näinä päivinä.
Masennuksen
ja lamaannuksen näytteleminen on kuin vastakkainen konstantti
toiminnallisuudelle, joksi teatteri perinteisesti mielletään. Toiminnan avulla
on helpompi ottaa etäisyyttä omaan persoonaan – ja varmistua onnistuneensa.
Omakohtainen esimerkkitarinani on kuvaava monessakin mielessä: murheen
kurimuksessa minusta huuhtoutuvat kaikki ajatukset, eikä jäljelle jää kuin
välttämättömään reagoiminen, pelastuminen.
Tämän
vuoksi uskon että Annan roolissa, niin kuin joka ikinen kerta, kun näyttelijä
ryhtyy rakentamaan melankoliaan, murheen alhoon uponnutta fiktiohenkilöä – on
rohjettava haaltua.
Kadottava
tullakseen näkyväksi.