JÄLKISANA – YLIMAALLINEN ILMESTYS SKODA OCTAVIAN HAHMOSSA

Menneen viikon keskiviikkona Kansallisteatterin Omapohjassa koitti Rambo-performanssin jäähyväisnäytäntö. Olimme työstäneet esitystä syyskuun ensiviikoista pitäen, rakentaneet sitä kuin värikylläistä, uhkean monenkirjavaa freskoa. Laskemattoman monet ajatukset olivat kiinteytyneet teatterikappaleeksi ja Omapohjan näytäntökauden päättyessä, viimeisen esityksen iltana, mieleeni änkesivät asiaankuuluvan melodramaattiset, mahtipontiset ja sentimentaaliset ajatukset. Oli todettava vääjäämätön – päätepiste, loppu. 

Yleisön kadottua kotimatkalle teatteritilaan ja sitä ympäröiviin lämpiöihin levisi raatelevan eleginen kaipauksen tuntu. Lavarakenteet purettiin, yksi toisensa jälkeen. Sen seuraaminen kosketusetäisyydeltä oli kammottavaa, suorastaan sietämätöntä: tunsin kuin minuuteni olisi piesty ruhjeille, kuin identiteettini joka oli näinä aikoina niin vahvasti ja erottamattomasti henkilöitynyt Ramboon, mestattaisiin pyövelimäisesti, paljain käsin. Esitystilaa leikkaavat nyörit, joihin oli ripustettu kaikenmoista sekalaisaineksista kesänviettorekvisiittaa tylsäpiikkisestä talikosta metallikorvoon ja juhannusvihdasta kauhtanamaiseen leninkiin, riuhtaistiin alas. Silmiemme edessä teatterintekijöiden ammatillisen tragedian anomalia – persoonani käytävällä viruvissa jätesäkeissä. 

Sisälläni muljahti. Herkistyin.  

Seuraavana aamuna nukuin myöhään, näin hourailevia unia. Kun viimein havahduin valveille, lekottelin vuoteessani pitkän tovin. Katselin kattoa verestävin kelmu-silmin. 

Mielenkuohuni oli talttunut ja kykenin jälleen ajattelemaan selvästi ja määrätietoisesti. Ajatukset toivat lohdun. 

Muuan poeettisen kierrätysvirkkeen mukaan olemme olemassa vain toistemme sydämissä. Se, mikä ei tavoita tietoisuuttamme ja elämänpiiriämme, tiedättehän, se maailma ei ole meille todellinen. Kun tämä tikahduttava solipsismi asetetaan teatterintekijöiden ammatillista tragediaa vasten, löydämme jotakin perimmäisen huojentavaa, hoivaavaa ja lohtua tuovaa: jos Rambosta yksikin taiten toteutettu näyttämökuva, replikointi tai koko avartava ja sulostuttavan lämminsydäminen pohja-ajatus, jos jotakin esityksestämme syöpyi katsojakuntamme mieliin, tyhjenevät elegiset tunnot painekattilan tavoin – mitä muuta tämä on, jollei ikuisuuden ilmenemismuoto? 

Matka jonka olen kulkenut, ajatustaival, on ollut unohtumaton ja ennen muuta tavattoman opettavainen – koen roihuavaa tarvetta lausahtaa vielä julkisestikin kiitokseni Elinalle, joka soi minun paitsi nähdä hurmaavan läheltä korkealuokkaisen näytelmän kehkeytymisprosessin, myös tilaisuuden vaikuttaa ja ottaa kantaa taiteellisiin sekä dramaturgisiin linjaratkaisuihin. Omapohjan jäähyväisnäytännön jälkeisinä päivinä olen läpikolunnut harjoitusperiodin hyörinässä rustaamiani reunamerkintöjä ja hajamietteitä, koostanut ne yhteen. Näin on muotoutunut jonkinlainen yksityinen maksiimikokoelmani, Teatteriohjaamisen Ensyklika – rykelmä yleisohjeiksi juonnettavia periaatteita, jotka ovat luovuttamattoman kallisarvoisia, päätinpä sitten myöhemmällä uravaelluksellani tukeutua niihin, tai murskata ne. 

Todettakoon vielä se, että kun alkukesällä minulle esitettiin toive Rambon Julkisen Työpäiväkirjan kirjoittamisesta, säännönmukaisesta ja kiehtovan omavaltaisesta työstä, se oli osapuilleen parasta mitä juuri silloin saattoi tapahtua. Sittemmin olen blogin suhteen, kivistävän kertautuvasti, epäillyt kaikkea – suurin huolenaiheeni on ollut se, että syvähenkiset ja taideteoreettisiksi äityneet merkintäni ovat ikään kuin ’eriparisia’ itse näytelmän kanssa. Tätä kirjoittaessa ymmärrän duubion järjettömyyden ja mielettömyyden – aiheellista onkin kysyä: mitä samanhenkisyys sitten olisi tarkoittanut? 

Uskoakseni tämä osoittaa, vankkumattomasti, että juuri minun tuli luoda Julkinen Työpäiväkirja, kirjallinen punos, koko paperinen universumi. 

Näiden merkintöjen maaninen kirjoittaminen avasi patoluukkuni. 

Nyt voin hyvin taas. 

Teatterimaailmassa kohtityöntyy toistuvasti mystifioitu määre "ensi-illan taikapiiristä". Kovapintaisena pragmaatikkona ilkeän epäillä, että kyseessä on perustavimmiltaan vain vinha, produktiivinen toimeliaisuus jonka kantaesityksen läheisyys luo, ts. "ilman deadlineja mikään ei koskaan valmistuisi". Oheista otosta olen katsellut hartaan pitkällisesti, kärsivällisesti, etsien vastausta – jotain merkityksellisestä se tuntuu signaloivan, mutta mitä? Tätä mietin yhäkin, saamatta vastausta. 

Viimeisen esityksen iltana, ennen hyvästienjättöä, tapahtui sävähdyttäviä. 

Teatterin tyvenelle oli pysäköity syvänsininen farmarimallinen Skoda Octavia, otaksuakseni jokaista piirtoaan myöten sellainen, jolla Rambo uneksijanomaisissa, sykähdyttävissä haaveiluissaan kuvitteli biologisen isänsä kaartavan pihaan. 

Katsoin autoa kookkaasta ikkunasta, silmät ymmyrkäisinä, ajatellen: ylimaallinen ilmestys Skoda Octavian hahmossa. 

Lausuttuani herkkätuntoiset hyvästit työryhmällemme, heille joihin olin kiivasluonteisen harjoituskautemme aikana niin kovasti kiintynyt, lähdin. 

Poikkikadulla pyörteili tuuli. 

Kuvittelin kumaran hahmon pakkautuvan autoon ja ajavan tiehensä. 

RÖNSYILYÄ

Taustoitettakoon niukkasanaisesti: julkaistuani tässä blogissa marraskuisen kronikoinnin ”Juonikasta markkinointiproosaa”, tekstivuodatuksen joka oli kurittomuudessaan ja heltymättömyydessään eräänlaista totuudenetsintää sekin, tunsin mekastaneeni kylliksi. Toteuttaneeni vähäistä, mutta kuitenkin sanottavaa väärämielisyyttä: päällystin Rambon omilla ajatuksillani, olkoonkin että ajatukset olivat yksinomaan harjoitusprosessin hyörinässä sukeutuneita. Kaipasin moniäänisyyttä, olinhan tässä julkaisukanavassa lopen kyllästynyt omaan ääneeni. Käännyin Jimi Holmbergin, näyttelijämme, puoleen. Tämänkertainen merkintö onkin hänen. Jimi pohtii roolityötään, ryhmädynamiikkaamme ja Rambo-nuortenromaanin viehätysvoimaa. On maanantai, 7.12. 

Ensi-iltaviikko. 

Taiteilijoiden keskellä tunnen itseni petturuksi ja teeskentelijäksi. Aivan kuin jokaisella olisi suunnaton palo, äärettömästi intohimoa tehdä juuri sitä, mihin on keskittymisensä kohdistanut – oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta tai teatterista. En voi välttyä alemmuuskompleksilta istuessani nuoren, asiantuntevan teatterilupauksen vieressä tai kätkeä sitä pientä kateutta, jota koen kuunnellessani ikäisteni säveltämiä kappaleita. Kateus muuntuu nopeasti kiukuksi – kuinka minä kehtaan edes väittää tekeväni taidetta, kun toiset ovat näin suvereeneja? 

Rambo-teatteriproduktion koe-esiintymiset jäivät mieleeni erityisesti tarjokkaiden laadun suhteen – pyrkijöinä oli monia todella taidokkaita esiintyjiä, joiden läpipääsyn ajattelin olevan taattu. Ihmiset tulkitsivat erilaisia tilanteita ja harjoitteita niin vakuuttavalla otteella, etten todellakaan kadehtinut Elinaa. Koe-esiintymiset jakautuivat kahdenlaisiin pienryhmärykäisyihin. Ensimmäistä varten tuli opetella monologi, joka esitettiin 3-4 hengen ryhmissä. Tämän lisäksi esitimme erinäisiä improvisaatiokohtauksia ja luimme tekstiä tapaillen eri tunnetiloja – hyvin perinteistä näyttelijänharjoittelua siis. Pääsin esittämään monologin rikollisen hahmossa, ja yksi vankilaimprovisaatiokin toteutettiin. Kenties minä vain sitten luihuine piirteineni olin kuin räätälöity Riston rooliin, samoin kuin oli mahdoton nähdä sopivampaa Ramboa kuin Eetu tai sopivampaa Liinaa kuin Annukka. Useampaan otteeseen Elina on puhunut treeneissämme siitä, että hän katsoi näyttelijävalinnoissamme taitojemme lisäksi myös olemustamme – siis soveltuvuuttamme rooliin. Nyt kun olemme tehneet tätä elokuusta lähtien, tinkimättömästi, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.  

En lähtenyt Rambon koe-esiintymisiin syväluotaavan ja monipuolisen tarinan vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että teatterikärpänen puraisi minua. Kalliolais-castilla maustettu näytelmä Kansallisteatterissa? Kiehtovaa! Päälinjat juonesta selvisivät minulle kuin ohimennen, hakuprosessin aikana. 

Rambo on tarinana simppeli, mutta äärimmäisen tärkeä. Sen teemat – erilaisuuden hyväksyminen, oman tilan löytäminen – ovat nuorille keskeisiä, mutta liian usein nuortenkirjallisuudessa sivuutettuja. Tarinassa kuljetaan iloisten ja aurinkoisten hetkien kautta pimeälle puolen, sivutaan niin alkoholismia kuin internetin predator-kulttuuria. Rambo on ylivilkas joukkoon sopeutumaton nuori, epätäydellinen ja juuri siksi täydellinen tällaisen tarinan päähenkilöksi.

Syytämme helposti nykyaikaa ja lääketiedettä liiallisesta diagnosoinnista, lääkkeillä turruttamisesta. Ei kuitenkaan ole vain ilkeiden lääkärien vika, että nykyään yhä useampi lapsi saa ADHD-diagnoosin. Kyseessä on oikeamminkin se, että tunnistamme helpommin tällaisen käytöksen – juuri tämän takia Rambo on äärimmäisen tärkeä tarina. ADHD:n ollessa hyvin mediaseksikäs puheenaihe, tarvitsemme realistisia ja sympaattisia tarinoita aiheen tiimoilta. Rambon opetuksiin kuuluu, ettei ylivilkkaudesta tai erilaisuudesta tule vaieta, eikä erilaisia yksilöitä teljetä koekaniineiksi. Yhteiskunnan tulee sopeutua näihin yksilöihin eikä toisinpäin.

Esitän Rambon äidin Annan miesystävää, Ristoa. Riston näytteleminen on etuoikeus, sillä häneen kulminoituu yksi Rambon hienoimmista viesteistä: habitus ja ulkoinen olemus eivät ole yhtä ihmisen arvon kanssa. Risto on mitä on: rähjäinen turjake, jota voi vaivatta epäillä autostereoiden varastamisesta. Tämä ei kuitenkaan kaikinpuolisesti määrittele häntä – pinnan alla on läheisiään varauksettomasti rakastava mies, joka on valmis poistumaan mukavuusalueeltaan auttaakseen muita. Hahmokehityksen mittaan Risto ei kuitenkaan vaihda flanellipaitaansa puvuntakkiin. Sellainen olisi tasapäistämistä, ihmisen asettamista samaan muottiin. Rambon viesti on juuri päinvastainen. Ihminen voi näyttää kierolta, kenties skolioosi on latistanut hänen ryhtinsä, mutta silti hän voi olla oikeamielinen, hyväsydäminen. Puvut ja ulkomuoto eivät tee ihmistä, toiminnat ja ajatukset tekevät. 

Koen onnistuneeni tyynnyttävästi hahmon kehittelyssä. Ilmeisin vaihtoehto olisi ollut karski, rääväsuinen linnakundi, mutten osaa antaa sirolle olemukselleni sellaista muotoa. Lähdin ajattelemaan roolityötä pikemminkin tunteiden kautta. 

Risto on joutunut tuntemaan joukkoon kuulumattomuutta ja ennakkoluuloja, Rambon lailla. Tämä on muovannut hänestä aran ja estoisen – hän ottaa minimaalisesti kontaktia tuntemattomiin ja heihin, jotka vaikuttavat epämieluisilta. Tämä näkyy vaitonaisuutena ja välttelynä, joka patoaa aggression ja saa sen lopulta purkautumaan, ryöpsähdellen. Risto on kuitenkin vahva – Annan sairastuttua masennukseen hän voisi lähteä lätkimään ja touhuta ties mitä hämärähommia, mutta sen sijaan hän paiskii visusti töitä ja pysyy loppuun asti Rambon ja Annan tukena. Mieleni olisi tehnyt kehittää Riston ja Rambon suhdetta entisestään. Siihen olisi kuitenkin vaadittu useampi kohtaus lisää. 

Oppimisprosessina Rambo-teatteriproduktio on ollut huikea. Olen oppinut paljon näyttelijäntyöstä ja mennyt paikkoihin, joihin en uskonut meneväni. 

Jouko Turkan metodeihin perustuva harjoite eräänä treenikertana teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Juoksin romahtavan, palavan kaupungin keskellä etsien pikkuveljeäni, ja heti perään riitelin ryhmäläiseni kanssa – ei, tämä ei ole vain poseerausta ja Broadwayta. On huikeaa, miten paljon näyttelemisessä on kyse oikeista tunteista, eikä vain tunteiden imitoimisesta. Uskon saaneeni näyttelijänpalettiini lukemattomasti uusia pikku kikkoja, joilla parantaa työskentelyäni vastakin. Suurin oivallukseni on se, ettei Suurta Oivallusta ole – teatteri on subjektiivisuutta, yksilösuorituksista muodostuva kokonaisuus. Ei ole yleismaailmallista säännöstöä, joka määrittelisi Hyvän Näyttelijän. 

Viime päivinä esiintyjälämpiössä ja treeneissä on ollut hyvä fiilis, jännityksestä ja kiireestä huolimatta. Kun ei tarvitse jännittää muiden seuraa, tunnelma pysyy rauhallisena ja hallittuna. Kyseessä ei ole porukan tuttuus – monikaan meistä ei tuntenut työtovereitaan entuudestaan, mutta silti tunnelma on vapautuneempi kuin monissa yhteisöissä. Vapautuneisuus johtaa siihen, että ideoita lentää herkästi ja näin myös näytelmä jalostuu. Myös yhteisö tuntuu turvalliselta. Työilmapiiri on kannustava, eikä turhanaisiin ongelmiin takerruta vähimmässäkään määrin. Oikeastaan suurimmat ongelmamme ovat satunnainen työrauhan rönsyilevyys ja kiireen aiheuttama kireys. Nekin, luullakseni, esiintymisrutiini hätyyttää. 

Puhuessamme Rambosta, rönsyilevyys ei olekaan enää negatiivinen asia. Rambo ottaa rönsyilyn positiivisena ja hyväksyttävänä asiana, jota tulee vaalia – kaikkihan ovat hiukan vinksallaan. Produktiomme on täynnä loistavaa roolityötä, koskettavaa tunnelmointia ja mieleenpainuvia hetkiä. Tämän työn hienous on siinä, ettei kaikki koko ajan ole niin täydellistä – niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa.