KARATE-HENKINEN LÄHITAISTELU ON MINUN DRAMATURGINEN HURMIONI

Valtaansa ottava, syvällemenevä oivallus saa alkunsa siitä että tunnustan oman rajallisuuteni ja vajavaisuuteni: minä olen roikkunut fiksoituneesti ja itsepintaisesti tekstissä. Yltiökirjallisena persoonana tunnen kyllä sanallisen ilmaisuvoiman koko uhmakkaassa kirjossaan. Virkkeen, joka sukkuloi jouhevasti rekisteristä toiseen, tekstin sisäisen rytmin ja poljennon ja melodian, parahultaiseen maahan upotetut tapahtumahorisonttia ennestään verestävät yksityiskohdat, vyörytyksen, vyörytyksen… Kielitajuni ja tyylivaistoni lienee raffinoitunutta, mutta minulla ei ole ohjaajan mielikuvitusta. Ja juuri siksi taakse jäänyt uuras ja tuottelias harjoitusviikko oli käänteentekevää oivalluksen aikaa – se merkitsi minulle todellista dramaturgista havahtumista. Näin kosketusetäisyydeltä kohtauksen tempautuvan irti käsikirjoituksen kahleista, heräävän henkiin. Tämä kohotti minut hurmioon, Mahtavaan Epifaniaan.

Käsikirjoitus uhkuu toteutuksellisia mahdollisuuksia. 

Hänelle, joka osaa katsoa.

Kaikista eriskummallisinta ja siten haltioittavinta oli se, että auttamattoman läyhäisenä pitämäni kohtaus osoittautui sovitusvaiheessa pirullisen hedelmälliseksi. Tämän myötä käsitin, ettei näytelmäkäsikirjoitusta ole laatuunkäypää arvioida kuin romaanikirjallisuutta – sen sijaan että antautuisin tekstin vietäväksi kuin ajanvieteromaanin, minun olisi onnistuttava näkemään toteutukselliset visiot, näyttämökuvat, ohjaajan mielikuvitus.  

Kotona kirjaan ylös konekirjoituspaperin marginaaliin vapisevalla käsialalla: joka ikinen kerta, kun vastaisuudessa uppoudun uuteen näytelmäkäsikirjoitukseen, minun totisesti on muistettava tämä.

Minun on muistettava mitä tapahtui tänään.  

Tehdään paluu teatteri-ilmaisullisen valaistumiseni alkuhetkiin, tiistai-iltapäivään, VRH-harjoitushuoneeseen.

Tauoilla ja joutohetkinä olen ottanut tavakseni hiiviskellä huomiota herättämättä Kotikirjailijat-työhuoneen sisäänkäynnin luokse ja ihailla haaveellisesti tätä proosallisen viehkeää työnimikekylttiä. Rutiinistani on varttunut suoranainen riitti – esiteini-ikäisenä kiinnitin huoneeni seinälle nyrkinkokoisilla sinitarramöhkäleillä kookkaan julisteen, muotokuvamaisen otoksen huikentelevaisen omalakisesta kitarataiteilija Jack Whitesta, jonka kanssa yhä nykyäänkin liki päivittäin käyn ajatuksissani rikkaita keskusteluja elämästä ja taiteesta. Messinkilaattaan koverrettu »kotikirjailijat» -nimikkeen katselutuokio on minulle voimaannuttava kokemus. Parempaa tapaa viettää taukoa tuskin onkaan. 

Olen jättäytynyt syrjään. Aikeenamme on edetä yksityiskohtaisempaan kohtausharjoitteluun, ottaa sovituksellisia ensiaskelia. Hypistelen käsissäni asteriskien, nuolien ja kipakoiden reunahuomautusten täplittämää plaria, ja luen kerkeästi kohtauksen, joka pian on työn alla.

Nyt näette saman kuin minäkin: kohtauksessa korventavan kuumana alkukesän päivänä Rambon seinäntakainen naapuri Krisu nyhjöttää valottomassa huoneessaan, suljettujen säleverhojen takana ja tuijottaa kovakatseisesti, hypnoottisen keskittyneenä televisionruutua kädessään peliohjain, jonka nupuroita hän näpelöi tottunein elkein. Krisu vääntelehtii spastisesti, luonnottomassa asennossa sohvalla, johon on pinttynyt joitakin sokeriliemitahroja. Likistyneiden istuintyynyjen taitekohtaan on jäänyt einesmuonien tähteitä ja sirumaisiksi murskautuneita perunalastuja. Verhoilultaan sohva on ehtaa Kierrätyskeskuksen tyyliä – sisustuksellisesti se edustaa mennyttä, jolla ei vielä ole arvoa.

90-lukua. 

Krisu itse on komediallinen sivuhahmo, jonka Vincent Kinnunen tulkitsee antaumuksellisesti – arvelen juuri tämäntyyppisten roolihahmojen muodostuvan ennen pitkää hänen erikoisalakseen. Samaan aikaan kun Krisu tahkoaa aivotonta mäiskintäpeliä, kuulemme lähemmäksi painuvia askelia. Pian huoneeseen lyllertää jotenkin käpertynyt Rambo, joka istuutuu silminnähden turhautuneena Krisun viereen ja tarttuu toiseen peliohjaimeen, paatuneesti ja tervehtimättä.

Koittaa dialogi, jonka huumoripitoisuus sukeutuu toistosta (Krisu hokee kertautuvasti erästä roisia alatyylisyyttä, jonka on määrä paitsi kirvoittaa naurunremakoita, myös kuvastaa sivuhahmon aloitekyvyttömyyttä ja ummehtunutta kyynisyyttä).  Dialogi on nopeasti käyty. Sen päätteeksi Rambo ponnahtaa jaloilleen ja kivahtaa lähtevänsä perheineen kesämökille. Rambo poistuu siivottomasta huoneesta hyvästejä jättämättä. Krisu tuijottaa edelleen rävähtämättömän lumoutuneena televisionruutua. Hänen silmissään on addiktin tunnusomainen, fetisistisen täyttymyksellisen hohde.

Nyt tiedätte mitä kohtauksessa tapahtuu. Nyt näette saman kuin minäkin.  

Elina aloittaa kohtauksen elävöittämisen mullistavalla ohjeella. Hän pyytää kahta näyttelijää »estradille» ja toteaa enteellisesti: »Johdot luikertelevat pelikonsolista teihin. Te olette heijastus, mäiskintäpeli.» Mainion näyttämövision myötävaikutus on elähdyttävä. Näyttelijät keksivät oikopäätä, että »heijastuksessa» voisimme nähdä karate-henkisen, julkeudessaan elegantin lähitaistelun. Muutaman lupauksia herättävän versioinnin jälkeen työryhmä saa briljantin idean: voisiko lähitaistelu myötäillä dialogia? Ennen kuin Rambo on saapunut paikalle, näemme heijastuksessa vain yhden figuurimaisen virtuaalihahmon joka ikään kuin kuivaharjoittelee sähäköitä potkuja ja määrätietoisen linjakkaita lyöntejä – ja silloin kun Rambo istuutuu alas muhkuraiselle sohvalle ja tarttuu ohjaimeen, härmistyy heijastukseen toinen virtuaalihahmo, taistelija, he kumartavat, sitten kuulemme kongin kumean jymäyksen – sitten kaksintaistelu voi alkaa.

Toisen kohtauksen – ja dramaturgisen hurmioni – alkumuoto.

Kamppailun alku on tunnusteleva, hahmot hyppelehtivät pitäen itsensä alituisessa liikkeessä ja iskuvalmiudessa kuin nyrkkeilijät. Dialogin edetessä Krisu mukiloi mäiskintäpelissä säälimättömästi Ramboa, rusikoiden kohtauksen loppuhetkinä maahan nöyryytettynä laonnutta vastustajaansa.

Jo pelkästään alkeismuotoinen, raakilemainen kohtaussommitelma on kaikessa groteskiudessaan ja irvokkuudessaan niin kutisuttavan hulvaton, etten saata sanoa.

Olen mykistynyt. Videopelissä, jonka minä näin yksinomaan sellaisena kuin se näytelmäkäsikirjoitukseen oli kirjoitettu (Plasma TV:n näytölle syttyneenä, grafiikaltaan korkealaatuisena tosioloisena jäljitelmänä), lymysi valtava näyttämösovituksellinen mahdollisuus. Harjoitushuoneessa nikottelen tunkkaista nauruani ja samassa oivallan, kuinka sikeä on tinkimättömän tekstilähtöisyyden varjo.

Illalla hukuttaudun mietelmiini.

Minun on irrottauduttava tekstilähtöisyyden alamaisuudesta. Lehteilen näytelmäkäsikirjoitusta, syvennyn vielä kertaalleen kohtauksiin ja näen ennen kokemattomia häivähdyksiä.

Vapaudun tekstin ikeestä.

Kirjoittamalla.