AVAINHARJOITUKSIA: ESITTELEN SISIMPÄÄNI JA MIKSI SE ON NIIN RAASTAVAN HÄPEÄLLISTÄ

En saa sinua mielestäni, Fjodor Dostojevski.

Näyttelijät ovat kerääntyneet epäsymmetriseen muodostelmaan harjoitushuoneen lattialle, jota peittää tanssimatoksi kutsuttu yönmusta, liitoskohdista rispaantuvalla, risaisella sähköteipillä vahvistettu alusta. He istuvat aloillaan, polvilumpiot toisiaan kilkatellen, ja kuuntelevat intomielisesti Elinan näkemyksellistä avauspuheenvuoroa. Joukkoomme on lyöttäytynyt myös lukiolaismuusikkokokoonpano, joka tulee pukahtelemaan esitystä tahdittaen – tonaalisesti ja atonaalisesti. Siinä he istuvat ja minä tarkkailen heitä. Samassa yhteishenki tuntuu kipuavan ja etsivän muotoaan: tämä on ensimmäisen harjoitusviikkomme, joten mielle johtuu yksinomaan muodostelmasta.

Hyvinvoivan näkyjä, ajattelen, ja se saa minut myhähtämään varovaisesti.  

Elinan laajakatseiset ja kirkkaat puheenvuorot ovat toimineet harjoituksiemme alkusysäyksenä. Ne kuontuvat hänen näyttämötaiteellisista ja teatterillisista eetoksistaan – periaatteista joita hän takuulla, erivahvuisesti, toteuttaa performanssista toiseen. Eetokset itsessään ovat raikastavan kumouksellisia, ja siitä tunnumme olevan näyttelijöiden kanssa huojahtamattoman yksimielisiä: ylinäyttelemisen pelon kitkeminen ja hienovaraisena johdatuksena toimiva alkulauselma siitä kuinka näyttelijää, joka nauttii esiintymisestä ja ajastaan estradilla, aina nautinnokseen seuraa. Näistä yleispätevistä puheenvuoroista luovimme varsinaisiin harjoituksiin, jotka ovat näennäisesti irrotettuja julkituoduista periaatteista  – näennäisesti siksi että olemme omaksuneet opinkohdat ja toteutamme niitä alitajuisesti. Vaikka kohtauksessa pintatasoisesti kyyristeltäisiin saunanlauteilla ja kyykytettäisiin kiuasta järvivedellä joka kihisee vesikirppuja (tämä kaikki siis ehdottoman miimisesti), häälyvät eetokset haipumattomina kohtauksen ja silminnähtävän toiminnan taustalla – vaikutus on alituinen ja juuri se on Elinan esittämien näkemyksellisten avausten merkitys. Tämän tästä mietteeni palautuvat Dostojevskiin, kirjalliseen ikoniini, tai yhteen heistä: »Kirjailijan tavoitteet eivät koskaan saa rajoittua yksin tarinaan, on oltava jotakin muuta, on oltava jotakin enemmän», vai kuinka hän sen pukikaan, joka tapauksessa täsmälleen sama ohjenuora on laajennettavissa näyttelemiseen ja näyttelijäntyöhön. Ehkä voikin ajatella, että Dostojevskin asettama opinkohta toteutuu Rambossa samoin kuin kaikessa korkealuokkaisessa taiteessa – eetokset värjäävät kohtauksen »taustakankaan» ja vaivihkaisesti, ikään kuin joenuomassa lipuen, tulevat osaksi sitä.

Yhtäkkiä Rambo ei olekaan enää silkastaan näyttämölle tuotu kohtausvyöry.

Se on esitystään suurempi – ja hetkessä meillä ei ole vain tarinaa.

Meillä on jotakin enemmän.  

Koittaa eräänlainen »tilaharjoitus». Siihen antaudun minäkin. Harjoitus itsessään on sangen yksinkertainen: jokainen nousee vuorollaan istuinmuodostelmasta, lattiatasosta. Kapuaa kohti kuvitelmanvaraista estradia, seisahtuu seinän viereen, ravistautuu tai valmistautuu muutoin, sitten ylittää sähköteipillä vahvistetun liitoskohdan, ja tämän tehtyään ei enää koinsyömä esirippu (tämä kaikki siis ehdottoman miimistä) suojaa katseilta – tämän jälkeen on katseiden keskellä, yleisön edessä.  

Koittaa minun vuoroni. Ylitän saumakohdan ja se on aivan kuin pujahtaisin näkyviin budoaarista. Otan muutaman haparoivan askeleen yleisön eteen. Tämän jälkeen on hengitettävä viisi kertaa rauhallisesti ja hoppuilematta, kierrätettävä katsettaan yleisössä, avattava suunsa, rohtuneet huulensa ja lausuttava nimensä kuivantankealla äänellä: Sami Eemil Aleksi Mäkäräinen.

Yleisön edessä seistessäni minulla ei ole esitystä, ei mitään ennalta puntaroitua eikä läpiharkittua dramaturgiaa, johon kääriytyä. Tunnen oloni ajatuksellisesti vaatettamattomaksi. Niin kutsuttu esitykseni muodostuu minun ja katsojakuntani välisestä kohtaamisesta – tilan täyttävät heidän ajatuksensa, jotka koskevat minua, minun hiukan siivotonta habitustani, minun käpertyvää olemustani, ja se on kalseaa ja vastentahtoista, sillä en voi ohjailla heidän kokonaisvaikutelmaansa minusta retorisilla murjaisuilla tai eleillä – minun on vain vastaanotettava heidän katseensa afasiaan ja toimintakyvyttömyyteen köytettynä. Puhetta pitäessäni tunnen aina hallitsevani niitä tuntemuksia, jotka kuulijakunnalleni minusta ja persoonastani varttuvat. Jos huomaan jonkun tarkkailevan minua alta kulmain, jos aistin epäuskoa, saatan ’oikaista’ tilanteen lausahduksella, joka on retorinen mutta joka yhtä kaikki uudelleenrakentaa kontrollintunteen. Juuri tämä tunne on minun pelastautumiskeinoni, siten vuoraan sisimpäni ja siten teen arvostelusta mahdotonta. Siten naamioin itseni.  

Jo esiintymisvuoroni alkuhetkinä mielessäni jauhaantuu vastenmielisyydessään merkillinen tuntemus: esittelen heille sisimpääni. Kysymys todella on oltava vain tunteesta, sillä eihän näin faktisesti ole – minähän vain patsastelen tässä, hengittelen levollisesti sisään ja ulos, ja vaikka ajattelisinkin jotain epäkuranttia ja moraalitonta, nyt ajattelen, he eivät huomaisi sitä – aivan niin, he eivät huomanneet sitä! Väkevät vaistot ovat kuitenkin nujertamattomia, ja siksipä se että tunnen esitteleväni sisimpääni ja viskaavani sen huolettomasti ikään kuin reposteltavaksi, on minulle totta.

Siksi tämä harjoitus on merkitykseltään ohittamaton.

Siksi tämä on Avainharjoitus.

Seistessäni siinä, heidän edessään, valtaa minut raastavaa, kivistävä ja kavahduttava häpeää. Tämä on erityisen mietityttävää.

Kaikki kirjalliset purkaukseni, myös tässä blogissa, ovat olleet määrätynlaista »henkistä strippaamista». Olen vankkumattoman päämäärätietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan sisimpäni näkyväksi – ja noina hetkinä kun huomaan saavuttaneeni tämän tavoitteen, aistin itsekylläisyyden alkuvärehdinnän, estämättömän kitsaan omahyväisyyden… Mutta: seistessäni yleisön edessä ja saavuttaessani tahattomasti ja impulssimaisesti saman tavoitteen, tunnen häpeää.  

Mitä minä häpeän?

Olenko näissä kronikoissa sittenkään rehellinen? Peittääkö tämä kirjalliseen muotoon alistettu »strippaaminen» jotakin? Ja jos, niin mitä? Yritänkö sittenkin, katalasti, valaa teihin vaikutelmaa siitä, että olen syvämietteinen ja suorastaan ylistettävän viisas, että olen Ajattelija? Kun julistan ensin kirjoittavani sisimpäni näkyväksi – ja kun heti seuraavaksi luon viittauksen Fjodor Dostojevskiin, valehtelenko minä silloin? Taas: Pyrinkö minä peittämään jotakin ja jos pyrin, mitä minä peitän? (En usko sen olevan tyhjyyttä, se toki tulisi hakemattakin mieleen, mutta voin vannottaa teille: se ei ole tyhjyyttä!)

Kadulla taivaltaessani otan tuskin askeltakaan ilman etten näkisi itseäni ulkopuolisen silmin, olen hyvin tietoinen kulloisenkin eleeni tuottamasta myötävaikutelmasta. Kirjoittaessani paljastan ajatukseni, fiksaationi, poikkeavuuteni tai vavahduttavan tavanomaisuuteni, maailmankatsomukseni ja luultavasti myös neuroottisuuteni. Sen jälkeen kun nuo keventämättömät virkkeet ovat lukijoilla, ei totisesti ole enää minun käsissäni, minkälaisia ajatuksia ja vaikutelma ne luovat – jostain eriskummallisesti syystä asia ei kuitenkaan huolestuta minua vähääkään. Sen sijaan seistessäni harjoitushuoneessa yleisön edessä, katsoessani heitä vaienneena ja sydän rinnassa pamppaillen, tunnen häpeää.

Mitä helvettiä minä häpeän?

Kysymys jäytää ja kalvaa minua, pitää valveilla. Ja vaikka yritänkin kuopata sitä, niin kehämäisesti, aina uudestaan, se palautuu mieleeni.

Mitä minä pelkään?