MANIPULOIN TANSSIA

Tempaudumme irti puisevasta realismista. Tanssimalla.

Menneellä harjoitusviikolla työryhmäämme hiljan lyöttäytynyt koreografi Hilppa Lampi vieraili ensimmäisen kerran VRH-harjoitushuoneessa, meidän luonamme. Kotvanen ennen harjoituksia suuntasin alkovimaiseen keittokomeroon mutustamaan täysjyväleipääni. Siellä kohtasin hänet.

Kiinnitin oitis huomiota hänen terävöityneeseen katseeseensa ja muutoinkin sähköistyneeseen olemukseensa. Hän oli silmiinpistävästi herkempi, alttiimpi ja tulisieluisempi kuin varhaisemmalla tapaamiskerrallamme, jolloin vain kahlasimme lävitse lähiviikkojen harjoitusaikataulun ja kävimme melko mitäänsanomattoman keskustelun ylenemättömän pragmaattisissa seikoissa pitäytyen. Havainnoimistani saattoi tosin johtaa harhaan hänen voimakas ja läheltä katsoen hytkähdyttävä kasvomeikkinsä, maski, joka oli kai edeltäneen päiväharjoituksen peruja: korostuskynällä vahvistetut, nypityt kulmakarvat ja poskipäihin levitetty, kalvakammaksi tekevä pakkeli.

Tyystin en kuitenkaan erehtynyt.

Jokin hänessä oli toisin.

Hilpan työtehtäväksi on suotunut »liikelähtöisen teatterin kerrontaelementtien tuominen Ramboon». Liike ja tanssillisuus eivät kuitenkaan suinkaan ole esityksessä läsnä siinä kaikkein tyypillisimmässä ja tunnusmaisimmassa ominaisuudessa – kyse ei ole pelkästään siitä, että toisimme tanssillisuutta kohtaukseen, johon se erottamattomasti kuuluu kuten viinanhuuruisiin bakkanaaleihin, joissa tanhutaan pukahtelevan fagotin, karkeloivan haitarin ja säkkipillin tahdissa. Me tavoittelemme jotakin enemmän. Me olemme kunnianhimoisempia.

Näytelmäkäsikirjoituksen loppupuoliskoon sijoittuu kohtaus, jolle olemme antaneet työnimen ”Juhannus (Well done)”. Joukkokohtauksessa kaikki roolihenkilöt ovat kokoontunet saman pöydän ääreen. He istuvat puutarhatuoleissa idyllisellä patiolla, nauttivat aterioitaan kulinaarisen verkkaisin vedoin.

Kertautuvasti Elina on toistellut, kuinka suunnattomasti häntä puistattaa ajatus siitä, että raahaisimme estradille pitkänmallisen pöydän, puutarhatuolit ja vahakankaisen pöytäliinan. Juuri tämäntyyppisiin kohtauksiin käymme Hilpan kanssa käsiksi – emme halua toisintaa sitä mikä joka tapauksessa jälleen kesällä 2016 nähdään satamääräisissä kesäteatterimontuissa pitkin maita ja vainioita.

Kukkoilemisen ja uhman keskellä minun on kuitenkin esitettävä muuan ennakkovaraus – on todellinen haaste tuoda liike kohtaukseen, joka perusteiltaan rakentuu dialogin varaan. Syvähenkisin keskusteluyhteys näet syntyy siitä, että kaikki ovat aloillaan. Onko tällainen ristiinkytkentä edes mahdollinen?  

Se mietityttää. Näen mielikuvitukseni rajojen piirtyvän.

Tähän.

Jo harjoitusperiodin alkuhämärissä mieleeni uurtui Eetu Sopasen veikeä ja valloittavan kujeellinen kropankäyttö Rambon roolissa. Muiden muassa autokohtauksen 'raakaversiossa' hän kiemurteli takapenkillä ennakoimattomasti ja kaivoi ukkovarpaallaan pelkääjän paikalla kyyhöttävän Riston korvaa. Tulin kirjanneeksi plarin marginaaliin riehaantuneena: »Kun koreografi aikanaan näkee tämän, hänellä tuskin on mitään lisättävää.» Sittemmin kohtaus koki ratkaisevan muutoksen – Rambo siirrettiin takapenkiltä etupenkille, äitinsä Annan viereen. Kukaan ei enää kiusoitellut ukkovarpaalla kenenkään korvaa. Minulle se oli surumielinen hetki.

Näyttelijät sukeltavat liikelähtöisen teatterin perustavanlaatuisiin harjoituksiin. Tätä hetkeä olen odottanut hartaasti ja malttamattomana, ennen muuta siksi, etten koskaan ole ymmärtänyt tanssia. Musikaaleissa minua keljuttaa tavattomasti saumahetket, jolloin tarinankerronta katkeaa sirkusmaisen karnevalistiseen hyppelehdintään ja yhteislauluun, samaten tunnen oloni vaivaantuneeksi koreografialtaan huikaisevimpienkin – kuulopuheiden perusteella huikaisevien, tässä olen kykenemätön näkemään mikä on huikaisevaa ja mikä tylsämielistä – tanssiperformanssien aikana. Ne eivät onnistu nostattamaan minussa sitä kokijan pakahduttavaa hurmaa, jota ilman tuskin mieltäisin elämää elämisen arvoiseksi. Monet teistä takuulla muljauttavat silmiään ja tuhahtavat frustroituneina, mutta jostain syystä tanssi ei valveuta minussa ajatuksia, ja siksi se ei kiinnosta minua. Toisaalta tanssijat tuntuvat julistavan ikään kuin maksiimia luodakseen, etteivät sanat tavoita yhtä syviä – vai kuinkahan sen sanoisi – kosketuskohtia kuin liike. Jos näin on, ei liike tietenkään ole palautettavissa tai harppunoitavissa sanoin. Ehkä juuri tässä on minun ymmärtämättömyyteni liki matemaattisen tarkka kaava. Aina emme voi ymmärtää toisiamme.

Puhummehan eri kielillä.

Hilppa johdattaa näyttelijät harjoitukseen tukeutuen ensin käytännönläheiseen esimerkkiin siitä, millä tavoin liikelähtöinen teatteri auttaa häntä esiintyjänä ja näyttelijänä käsittelemään arkaluontoisia tunteita – pelkoa, epävarmuutta, riittämättömyyttä. Aluke on konkreettinen, ja niinpä se miellyttää minua.

”Jos tunnen oloni ennen esitystä epävarmaksi ja pelokkaaksi, kuten usein tunnen, minä sukellan roolihahmoon kropankäytön kautta”, hän aloittaa. Äkisti Hilppa kupertaa kehonsa ja ottaa muutamia määrätietoisen jämäköitä askelia korpinmustalla tanssimatolla. Pelko, niin kuin ei mikään roolihahmoon kuulumaton, karehdi hänestä. Havainnollistus tuntuu sanovan, että jos roolihenkilön fysiikan tuntee läpikotaisesti, on ajatuskiehnäys yhdentekevää.

Vastaanpanemattomasti mieleeni kuitenkin kohoaa eräs ajatus.

Pelon hälventämisen mahdollistaa takuuvarmasti itseluottamus. Ja eikö itseluottamus jauhaannu juuri siitä, että toistaessaan roolihenkilönsä fyysisiä toimia tulee ikään kuin todistaneeksi itselleen, että vaikka kärsiikin jonkinlaisesta kompleksisesta alemmuudentunnosta, niin siitä huolimatta yhäkin voi tulla, muuttua Häneksi. Itsevarmuudesta taas sukeutuu esiintymisen nautinto. Ja esiintymisestä nauttivaahan on ehta ilo seurata.   

Eikö tämä ole psykologiaa?

Onko liikkeen lumous psykologiaa?

Harjoitusten päätteeksi keräännymme epäsymmetriseen muodostelmaan. Seikkaperäisempi kohtauksiin paneutuminen on jälleen ollut yhtä hurmaa – dramaturgisesta ekstaasistani voisin kirjoittaa loppumattomasti, loppumattomalla vimmalla. Näyttelijät tarjoavat hanakasti ideoitaan ja harjoitushuoneessa vallitsee mukava, välitön työilmapiiri. Omia ajatuksiaan voi esittää kakistelematta ja vailla hiertävää ennakkolaskelmointia. Tunnelma takaa idearikkauden.

On jälkipuinnin aika. Päivä on romahtanut illaksi. Ajatukseni harhailee, katson ikkunasta ulos ja äkkiarvaamatta olen siellä – kuulen tupakannatsan tipahtavan viemäriin, farmarimallisen auton kaukolukituksen helähtävän, sateenvarjoa ravisteltavan. Säpsähdän ajatuksistani Elinan lausuessa loppusanat.

”Useathan ovat udelleet minulta, että miten meillä menee. Minä vastaan heille aina, rehellisesti, että tässä on jotakin erityistä.”

”Vastaan, että minulla on fantastinen porukka.”

Kierrätän katsettani näyttelijöissä. Vaistomaisesti tulen läpikäyneeksi ristivetoiset ajatukseni tanssista, ne avautuvat mieleeni eräänlaisena aistivoimaisena kollaasina.

Lämpö valtaa sydämeni.

Ja tämän kaikkinaisen havainnekuohun keskellä minä nyökkään.