Kiivasluonteisen harjoituskautemme ajallinen alkupiste on 28.8. klo 10 – juuri silloin minä pieksän maantiepyöräni kampea hiljentyneellä väylällä, kaarran aukiolle jota samentaa krapulansininen huuru ja tokkuraisuus, tutkin jonkinlaista lähitienoon info-taulua – aloitamme taltioimalla epilogimaisen loppuvideon, ja minä olen väärässä kaupunginosassa.
Tietenkin takanani on kehnosti nukuttu työ, yöpöydän ynseän digitaalikellon äärellä valvomista ja iäti luvattomalta tuntuvaa harhailua tyhjässä talossa: vapisevin käsin kulautettuja vesilaseja, epävarmuuden hetkiä (ajattelen liiaksikin, etenkin öiseen aikaan). Pulssini on vauhkoontunut, olen paitsi kalvakka myös epätavallisen, suonenvetomaisen lihassäryn kourissa. Mieleni kehittää vastentahtoisia arkipainajaismaisia, punastumiseen ja luimisteluun vieviä kauhukuvia: Höyryän paikalle tuntitolkulla myöhässä ja silloin, juuri silloin, on tallentumassa nauhalle mestarillinen otto. Lasken käteni ovenrivalle, avaan oven. Astun sisään. Minua katsotaan kuin rikkuria. Kangistavalta nolostukseltani onnistun sopertamaan vain tahmaisen alkutervehdyksen – ”Moi” – muuhun minusta ei ole.
Tällaisista kuvitelmista voin syyttää vain Veijo Merta ja Petri Tammista. Ehkä siksi tunnenkin Esterinportin karttakuvan edustalla omituista, mutkallevääntynyttä nautintoa.
Lopulta löydän oikeaan kaupunginosaan, kuvauspaikalle. Satumaisten köynnöskasvien peittämä omakotitalo ja vehmas pihapiiri vastaa jokaista piirtoaan myöten minun ihannettani Kodista – sen luokseenkutsuvuus on jakamatonta. Sisältä kantautuu ääniä, astiat helää. Näen ikkunassa siluetteja ja väläyksiä tutuista hahmoista. Astun sisään.
Moi.
Seuraa hyvänsuopa vastaanotto, kerron tragikoomisesta aamuisesta eksymisestäni, mutten mainitse Merta ja Tammista, joiden mieleeni pikiintyneistä, nasakoista päälauseista ammennan lohtua aina kitkerän profaaneina hetkinä.
Elokuvallisen kerrontalaajennuksen loihtija Elis Lindfors asettelee kameran kiskoon ja huolehtii vakaudesta jonkinlaisen puolimetallisen olkakannattimen avulla. Näyttelijät ovat pynttäytyneet roolivaatteisiinsa, keittiönpöytä notkuu rekvisiittaherkuista, verhot on suljettu ja huoneennurkassa murjottaa irtovalaisin. Aikomuksenamme on taltioida teatterikappaleen lopussa nähtävä, epilogimainen visuaalinen montaasi, jota nimitämme mutkattomasti »loppuvideoksi». Etenemme siis tältä osin täydellisessä epäkronologiassa.
 |
| Vaikka audiovisuaalisen alan työläiset halveksivat mystifikaatiota, en lakkaa ihmettelemästä kameran voimaa rajatilasysääjänä. Kun Elis vie sormensa »rec»-painikkeelle ja antaa aloituskäskyn – action! – siirrymme silmänräpäyksessä fiktiiviseen rinnakkaistodellisuuteen. Tämä kuva on vangittu hetkeä ennen ottoa, ja siksipä se onkin pettämätöntä todistusaineistoa elokuvan taianomaisuudesta – huomatkaa erityisesti Vincent Kinnusen (lippalakkipäinen ruutupaitamies) aikamoinen haukotus. |
Kuvauspäivää edeltävinä aikoina mieltäni on kaihertanut eräs asia, jonka olen jo ehättänyt nimittää »epäkronologisuuden varjoksi» tai entistäkin mahtipontisemmin »uhkakuvaksi».
Tiedämmehän, että kaikki mitä vähämerkityksisimmätkin eleet, että kaikki toiminta oikeastaan suodattuu persoonamme lävitse – luonteenlaatumme värittää ne meille itsellemme ominaisella ja leimaa-antavalla tavalla: ajatellaan vaikkapa aivan hetki sitten suorittamaani tointa, tarkoituksellisen arkipäiväisesti, postinhakua. Kalpin laatikolle, ja hiekan rahistessa jalkojeni alla voimme nähdä kuinka askeleeni ovat lyhyitä mutta tehokkaita ja ikään kuin jänteviä, liikeratani ovat taloudellisia ja »kineettisiä», tämä juontuu urheilutaustastani. Sen sijaan ryhtini on lysähtänyt vuosia jatkuneen istumatyön seurauksena – näin ollen minä kävelen, avaan postilaatikon ja noukin päivälehden kainalooni juuri itselleni ominaisella tavalla, joka taas heijastuu niistä valinnoista, joita olen elämässä tehnyt. Sama koskee henkilöhahmoja.
Fiktiohahmojen henkilöhistoria ruumiillistuu arkipäiväisessä toiminnassa, ja vaikkemme siihen kiinnittäisikään huomiota, osaamme kyllä panna merkille ne silmiinpistävät hetket, jolloin elekielessä ja kropankäytössä jokin ei täsmää. Juuri tästä syystä hahmon työstämättömyys – epäkronologisuuden varjo – on langeta, paljastua elehdinnässä joka myöhemmin näyttäytyykin hahmolle vieraana.
Kuvauspäivän jälkeen tuntoni ovat kuitenkin hyväenteiset, kuten niin uskoakseni jokaisella meistä. Aivan kuin näyttelijät olisivat kesänmittaisella omatoimijaksolla tavoittaneet hahmoistaan jotain hyvin keskeistä (hämmästyttävää kypsyyttä he osoittivat jo laatiessaan sepitehahmoluonnehdintoja, ks. ylävalikosta »työryhmä»), aivan kuin teksti olisi jo nostattanut heissä impulsseja, vaistonvaraisia, jotka yhyttävät toimintaan ja harvoin johtavat harhaan. Ilmiselvästi he olivat muodostaneet vankan kokonaisnäkemyksen esittämästään henkilöstä, tämä lienee paitsi heidän tarkkanäköisyyttään ja etevyyttään, myös romaanin vahvuutta.
Mieltäni möyhentäneet epäilykset raukeavat.
Erinomainen nurinkäännetty alku.
 |
| Ryhmäpotretin etualalla muikisteleva Eetu Sopanen on Rambo. Lukijani: jos saavutte katsomaan näytelmää joulukuun päivinä, palatkaa myöhemmin tähän otokseen. Suurentakaa se hiirenäpäyksellä ja pohtikaa, millä tavoin roolihenkilöiden »temperamentin ydin» aikaansaa ilmeet ja kasvolihasten asennot, jotka tässä näemme. Voitte ymmärtää täydellistä epäkronologiaa. |
Kuvausten jälkilämmössä mutustamme rekvisiittaherkut. Tiskaan. Tämä viehättävä asumus toiminee myös karonkkamme sijoituspaikkana. Ajattelen kaiken alkavan täältä.
Ja päättyvän tänne.
Melskeen tauottua, kuvauspäivän päätteeksi, pidämme ohjaaja Elina Kilkun kanssa lyhykäisen palaverin. Elina toteaa saatteeksi, hykerryttävästi, näytelmäkäsikirjoituksen pitävän sisällään kaikki teatteriohjaajan mitä tyypillisimmät painajaismaiset osatekijät: näytelmässä matkustetaan autossa ja pulahdetaan viileässä, auringonsäteistä kimmeltävässä järvivedessä. Kyseessähän on melko tavanomainen realistisen näyttämösovituksen pulma, joka tarjoaa mahdollisuuden tyylilajin hienovaraiselle murrokselle. Saan tehtäväkseni pohtia automatka-kohtauksen toteuttamista eeppisen teatterin metodiin kääriytyen. Helppotajuisemmin: yleisö voidaan johdattaa kohtaukseen lähtöajatuksella ’nyt rakennamme auton’, joku syöksähtää hakemaan ohjauspyörän sivuuntyöntyneen esiripun kätköistä – realistinen illuusio särjetään, jotta se voisi lopulta rakentua entistä jyhkeämpänä ja hohdokkaampana. Metodin viekkaus onkin siinä, että jostain ihmeenomaisesta syystä se ei ole kuin epävireinen ääni, se ei särähdä.
Ymmärrän, että oikeastaan kaikki näyttämöllä nähtävä on aina kuvitelmaa.
Eikä kuvitellulla ole rajoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti