SIVULLISEN LUONNOKSIA KIITOSPUHEEKSI – EN AIO SANOA MITÄÄN HUMAANIA

Totuus oli kuin avokämmenläimäys. 

Istuin erään tuttavani kanssa, oppineen ja hyvätapaisen, hämärästi valaistussa krouvissa. Hän oli pakertanut uutterasti ja päätoimisesti kirjallisuuskritiikkiä printtimediaan jo useamman vuoden ajan. Olimme pyöreän pöydän ääressä, silmätysten. 

Keskustelu lainehti jalkapallon Mestarien liigan finaalin huimaavista ottelutapahtumista mitä jouhevimmin kaunokirjallisuuteen. Silloin sain jälleen silmät ymmyrkäisinä ällistellä, ihailla ylitsevuotavasti hänen pitkälle kehittynyttä, suorastaan suvereenia kirjallisuuskäsitystään. Joskin samanaikaisesti minua oudoksutti se, kuinka kertakaikkisen kelvoton kirjoittaja hän itse oli – kuinka oli mahdollista, että hän oli kahlannut niin luvuttomat teosmäärät maailmankirjallisuutta ja yhtäältä kotimaista proosaa, mutta siitäkin huolimatta hänen omat kronikointinsa muistuttivat lähimmin jotakin ylioppilasainetta? Hänen kirjallisuuskäsityksensä ja hänen oman ilmaisunsa välillä oli syvä kuilu – tämä oli eriskummallista. Ajatus ei jättänyt minua rauhaan. 

Mitä häneltä uupui? 

Röyhkeyttä? Ahneutta? Itseriittoisuutta? Kunnianhimoa? Rock-kirjallisuuden sammumattomaksi klassikoksi kohonneessa The Dirt – Törkytehdas (Like, 2008) -opuksessa Nikki Sixx täräyttää, että jos jokin synnynnäinen ominaisuus estää tyyppejä rokkaamasta, niin se on kihara tukka. Hän pehmentää kuitenkin ärhäkkää lausuntoaan mainiten heti seuraavassa käänteessä joitakin poikkeustapauksia, kuten Ian Hunterin ja Slashin. Vulgaaristi mutta vastustamattomasti tulin ajatelleeksi, että jotenkin samanhenkinen oli myös alkusyy siihen, miksi tweed-takkiin ja miehustaan sonnustautunut tuttavani kirjoitti silkkaa potaskaa. 

Jossakin vaiheessa keskustelu ailahti laskusuhdanteeseen. Seuralaiseni loi kaihoisan katseen ulos vastapuunatusta ikkunasta. Aivan kuin hänen silmänsä olisivat kostuneet. Tuokiollisen hiljaisuuden päättääkseen hän totesi, luonnollisesti kuin arkipäiväisyyden, että tämän vuosia kestäneen, keskeytyksettömän ”romaaniylensyönnin” aikana hän oli kadottanut kyvyn nauttia kirjallisuudesta, kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan. 

Hytkähdin, pyörrytti – jo tuolloin pidin laadukkaan kritiikin nuupahtamattoman pysyväarvoisena ennakkoehtona sitä, että kirjallisuusarvostelija onnistui antautumaan teoksen vietäväksi, tai, vähimmäistapauksessa: tavoittelemaan lukemisen ja myötäelämisen vilpitöntä iloa niin kuin kaikki viattomat lukijat sitä tavoittelivat. Kirjailijahan oli laatinut teoksen puhuakseen ja puhutellakseen lukijaansa ja näin ollen, jotta kriitikko saattoi lausua teoksesta laatuunkäypää tai kohdallista ajatusta ensinkään, hänen olisi kohdattava puhuja, kertoja, kirjoittaja: olihan yleisesti tunnustettu periaate, kriitikon tärkein ja vankkumaton tehtävänasettelu se, että hän kertoi lukijalleen kannattiko tämän paneutua oheiseen teokseen vaiko ei. Mutta jollei kriitikko lähtökohtaisesti ollut kuin kuka tahansa lukijoistaan eli heistä, joille hän oikeastaan oli vastuussa, niin kuin sanotaan – tässä kohden on ehdottoman relevanttia erotella toisistaan leipiintyminen vakioasetusten mukaiseen proosaan, ilmiö joka tapahtuu lukeneistoon lyöttäytyvässä henkilössä estämättömästi ja olosuhteiden pakosta, kaikkinaisesta fakkiutumisesta ja ilottomuudesta –, niin kuinka hän koskaan voisi saavuttaa ammatillista päämääräänsä, toteuttaa tehtävänasettelua? 

Toin julki seuralaiselleni sumeilemattomasti ja hidaskulkuisesti nämä ajatukset ja jatkoin, että eikö hän oikeastaan ollut, sen myötä kun oli kadottanut kyvyn nauttia lukemastaan, tullut työkyvyttömäksi, jääviksi kirjoittamaan pidäkkeellisintäkään lausetta uutuusromaaneista? 

Välittömästi aistin tunnelman kiristyvän – olin mennyt sörkkimään delikaattia aihetta. 

Hiljaisuus laskeutui välillemme. 

Hän kulautti olutkolpakostaan sakkamaiset keskikaljajämät. 

Ei ollut enää mitään puhuttavaa. 

Minulle analyyttisyyden lumous piilee siinä, että kun sitä toteuttaa kyllin harkitusti, läpimietitysti ja lopulta oivallukseen yleten, muuttuu analyyttisyys korkealentoiseksi. Silloin koittaa hetki jolloin kaikki on pakahduttavan järkevää. Vuosi vuodelta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että mestarilliset taidehistorioitsijat, luennoitsijat ja kriitikot ovat objektiivisten havainnoitsijoiden sijaan jonkinlaisia tulkkeja – hurmaavimmillaan taidehistoriallinen tutkielma tai, ikään kuin pienoiskoossa, myös päivälehteen laadittu äärimmäisen tarkkanäköinen ja syvähenkinen kirja-arvostelu, ovat kuin teoksen ulkonema, luomus itsessään.* 

Toivoakseni nämä ovat olleet tunnustettuja periaatteita myös nyt, kun Finlandia Junior -palkintoehdokkaat on valittu, heidän joukossaan Otavan nuortenromaanikilpailusta ponnistanut esikoiskirjailija Nadja Sumanen teoksellaan Rambo. 

Heidän joukossaan meidän Rambomme. 

Lähipäivinä lehtien kulttuurisivut täyttyvät palkintopuheesta. Eilispäivänä julkistettiin niin ikään aikuisproosan vuotuiselle valioteokselle myönnettävää Finlandia-palkintoa havittelevat päätöskierroksen tarjokkaat. Osapuilleen viikko sitten tietokirjallisuuden Kanava-palkinto, 10 000 €, myönnettiin professori Markku Kuismalle teoksesta Venäjä ja Suomen talous 1700–2015 (Siltala). On jälleen tämä aika vuodesta, kulttuuriseremoniallisuuksien aika, kulttuuri-instanssien tunnustusryöpytys, jossa tulen aina tarttuneeksi uudemman kerran minulle esikuvallisen Thomas Bernhardin hengästyttävän hirtehiseen kirjoituskokoelmaan Palkintopuhetta (Teos, 2014). Kaikkien merkittävien kirjojen tavoin se sysäsi minut ajattelemaan: palkintorahojen, koristeellisiin kehyksiin sommiteltujen kunniakirjojen ja juhlallisten menojen sijaan kallisarvoisin kiitos, jonka voimme kirjailijalle antaa, on hänen elämäntyönsä, kirjoittamisensa, vaikutuksen osoittaminen – ja se tapahtuu aina tahdottomasti ja suunnittelemattomasti, uusissa sukupolvissa ja sitä kautta heidän hengenpontimissaan. Kysymys onkin siitä upottavan valtaansa ottavasta haltioitumisesta, joka tapahtuu lukukokemuksen myötävaikutuksena – se on jotakin palkintoa ja säihkettä ja pintapuolisen ulkokohtaista hohdetta arvokkaampaa, paljon arvokkaampaa. 

Kaikista painavin kiitos, jonka voimme antaa.

Ja ainoa. 

* Lähestulkoon kolme viikkoa on vierähtänyt siitä, kun kipaisin noutamassa työryhmällemme Rambo-kirjan lämpimäispainokset. Yhtä kauan olen vartonut malttamattomasti resensiomaisia kirja-arvosteluita ilmestyväksi, kuten tietenkin kuuluu asiaan. Tarkasteltakoon minun tietoisuuteeni kantautuneita kritiikkejä. 

Ensimmäinen kirja-arvostelu johon törmäsin, lymysi Suomen Kuvalehdessä 23.10., numerossa 43. Samaan artikkeliin on ahdettu kaksi nuortenkirjauutuutta – Katariina Romppaisen Sori vaan se on totuus (Karisto) ja Rambo. Toimittaja Elina Venesmäki käsittelee kirjoja jonkinlaisena kattokäsitteenään köyhyystematiikka (otsikointi kuuluu: ”Kurkistuksia nurjalle puolelle”), tuoden Ramboa lukijoiden tietoisuuteen tarinana, joka kuvaa vähä-osaisuutta ja aineellista niukkuutta. Suoranainen erhe tämä ei toki ole, mutta jotenkin minua oudoksuttaa se, että juuri köyhyys on silmikoitunut teemoista kirja-arvostelun pintaan: ehkä on pikemminkin niin – ja tämän sanon lukematta Romppaisen romaania – että jos Ramboa ja Sori vaan se on totuus -nuortenromaania joku tai jokin yhdistää, se on köyhyyden tematiikka. Venesmäki referoi romaanin alkupuolta kuin kyseessä olisi kertomuksen ydin: ”Rambo on tarinana koskettava ja valoisa. Se poimii hyvin yksityiskohtia, jotka Rambon elämässä ovat toisin. Hän lintsaa koulun luistelupäivinä, koska hänellä ei ole varaa luistimiin. Uimaan hän opettelee uimahallilipuilla ja seuraamalla, mitä uimakoululaisille altaan toisella reunalla opetetaan.” Minusta vähä-osaisuus ei kuitenkaan ole romaanin ydin, ei edes keskeisteema. Tekstikohdat, joihin toimittaja viittaa ovat ennemminkin jonkinlaista päähenkilön taustoittamista – köyhyyskuvausta kyllä sinällään, mutta yhtä kaikki taustoitusta. Tämän vuoksi arvio kalskahtaa auttamattomasti hutaistulta. Oli kuitenkin mukavaa panna merkille, että Rambolle suotiin palstatilaa arvostetusta ja perinteikkäästä viikkolehdestä. Viimeisessä kappaleessa on vielä maininta teatterihankkeestamme. Sekin lämmitti mieltä. 

Vastikään putkahti myös toinen kritiikki. Päivi Heikkilä-Halttunen laati Helsingin Sanomiin kirja-arvostelun otsakkeella ”Kun normaalius on vain käsite” (HS 4.11.). Kritiikkiä sopinee luonnehtia kiittäväksi, myötämieliseksi. Erityisen huomionarvoisia ovat kuitenkin loppukapiteelit joissa uppoudutaan, sanomalehtikritiikin rakenteelle kuuliaisena, syvällemenevämpään romaani- ja lukukokemusanalyysiin: ”Realistiset nuortenromaanit kuvaavat nykyisin raflaavasti eri tavoin angstisia, kuolemansairaita tai neuropsykiatrisia diagnooseja saaneita nuoria. Pelkkä nuoruus itsessään ei enää tunnu riittävän.” ADHD-diagnoosista huolimatta päähenkilömme sisäinen elämä on kuin kellä tahansa nuorella, hänen omintakeisuutensa on eräänlaista pintaa – ja juuri silloin kun tämän oivaltaa, oivaltaa yhtäaikaisesti myös sen, että taiten, hiuksenhienoin piirroin toteutettu nuoruuden kuvaus vailla mitään itsetarkoituksellisen sokeeraavaa todella riittää romaanin aiheeksi. (Haastatellessani Nadjaa heinäkuussa viihtyisässä Cafe Engelissä, hän mainitsi että kirjoitusprosessin alkuryiskelyssä hän kantoi huolta siitä, ettei hänellä ollut juonivetoista tarinaa, jossa olisi ollut, kuten asian sittemmin ”Historiikki – Reunamerkintöjä eletystä” -sivusegmentissä muotoilin: paukkuefektejä ja vauhtia. Romaanin maailma ja lukuisat mahdollisuudet aukenivat kuitenkin silloin, kun hän oivalsi että henkilöhahmot ja heissä tapahtuva sisäinen muutos itsessään riittävät tarinaksi. Kirjoitusprosessin alkukriisi, olkoonkin köykäinen ja ohimennyt, on luonteva hahmottaa nuortenkirjallisuuden vallitsevaa ajattelutapaa ja kerrontailmiöitä vasten: kun kertomus ei vastaakaan narratiivisia normeja eli sitä mitä sen totunnaisesti pitäisi olla, syntyy epävarmuuden ja epäluuloisuuden vastahankaisia kokemuksia. Tämä kehitelmä näyttää tukevan kulttuurirelativismin ja konstruktivismin teorioita – en tiedä, ovatko ne autuaaksi tekeviä oppisuuntauksia, mutta aina uudestaan näyttäisi kuitenkin siltä, että olemme pakotettuja toteamaan niissä olevan jotakin.)