Hurmaavin tapahtumajuliste on nupullaan oleva serendipiteetti.
Eräänlainen kiteytymä, tiivistymä – se sieppaa vastustamattomasti huomiomme ja samaan aikaan se onnistuu kertomaan meille jotakin hyvin keskeistä hengenpontimesta itsestään, esityksestä jota se markkinoi ja josta se tiedottaa, luomukselle ja sen rakentamalle rinnakkaismaailmalle uskoutuen.
Pidimme käsillä olevan arkiviikon tiistaina päiväpalaverin, johon otti osaa runsaslukuinen joukko Rambon taustavaikuttajia. Minulle sälytettiin kiehtova pienoisurakka: käsiohjelmatekstin kirjoittaminen. Tehtävänasettelun myötä solahdin jälleen pohtimaan takakansi- ja lievetekstejä, näitä surkuhupaisia ”kokonaisluonnehdintoja” joita tämän tästä parjataan ”latteiksi” ja ”banalisoiviksi”, eikä vallan perusteettomasti.
Sinällään niiden ydinongelma, tuhovoima, on helppo ymmärtää: pohjaahan kaikki väkevä ja tenhoava kirjoittaminen siihen että mennään lähelle, kosketusetäisyydelle. Tämän vuoksi: turruttavin tapa kuvata hyytävää jännitystä on luonnehtia sitä hyytäväksi jännitykseksi. Koska tilarajoitukset ovat pingottuneet, murtautuu perehdyttävään esittelytekstiin herkästikin latistavia yläkäsitteenomaisia formaaleja, ja näin, äkkiä, kädessämme on vain ruhjeille mukiloitu synopsis. Takakansitekstiä laativan suurin haksahdus onkin pyrkimys kaikenkattavuuteen.
Samaisessa päiväpalaverissa graafikko Marko Kovero esitteli produktiomme plakaattia, tai ehkä paremminkin sanottuna sen ”autenttista vedosta”, kookkaalle kankaalle painettua muotokuvamaista otosta pääosanesittäjä Eetu Sopasesta, Rambosta. Silloin minä hytkähdin, värisin – kuva ja sen ympärysasettelu itsessään oli sangen onnistunut, ei se sitä ollut – ajatuksellinen kammiovärinä syntyi siitä että samassa hetkessä hahmotin kuilun, joka on kairautunut julisteiden ja mukiloitujen synopsisten, takakansitekstien väliin ja joka erottelee niitä juovan tavoin.
Sitä myrkyllistä ja kipakkaa kritiikkiä, joka takakansiteksteistä esitetään, en milloinkaan ole kuullut esitettävän julisteista. Tämä on merkillistä, eikä vähiten siksi että niiden pyrkimys on yhtäpitävä: miksi siis takakansi- ja lievetekstit ovat latistavia, mutta julisteet eivät? Onhan julistekuvan suhde teatteriproduktioon tai kokoillan elokuvaan, tai mihin tahansa esittävään taiteeseen sama kuin takakansitekstin suhde kirjalliseen rakennelmaan – ne ovat yhtä etäällä. Juliste on aina tinkimättömän visuaalinen, se ei siis ole sanan ja merkityksen kulttuuria. Näin ollen sen luomat assosiaatiot ja mielenkytkennät ovat väremäisiä, eivätkä siten niin väkivaltaisia. Piileekö vastaus tässä? Toisaalta, jos takakansitekstin laatija ottaisi tavoitteekseen parsia kokoon tekstin, joka loisi julisteesta tuttua väremäisyyttä, haksahtaisi hän epäilyksettömästi pääsemättömissä olevaan kryptisyyteen, joka on kaikkea muuta kuin puoleensavetävää.
Tätä jäytävää kysymystä yritän ratkaista nyt, kun vimmaisesti luonnostelen niukkasanaista tekstiä käsiohjelmaamme – aikomukseni on tapailla toisenlaista kerrontakontekstia, vapautua siten yläkäsitteistä.
Pingottuneissa tilarajoituksissa on pyrittävä lähelle.
Päämääräni on kunnianhimoinen: luoda jotakin, jossa olisi vallankumouksellisuuden ja jopa ennen kokemattomuuden säkenöivä tuntu. Polkea problematiikka, repiä se riekaleiksi.
Esittelytekstin on oltava kuin nupullaan oleva serendipiteetti.
Juonikasta markkinointiproosaa.
Julisteemme synnyintarina on tiivistettävissä yhteen yläkäsitteenomaiseen määreeseen.
Hoppu.
Luikahdin VRH:n, olin matkalla yönmustalla tanssimatolla päällystettyyn harjoitushuoneeseen. Tämä tapahtui joitakin viikkoja sitten – kalpin laahaavin askelin jo tutuksi tulleella käytävällä, samalla jossa ihastelin ammoin, harjoituskautemme alkutohinassa, kullatulle messinkilevylle koverrettua nimilaattaa ”kotikirjailijat” kuin pittoreskia vuoristonäkymää maisematasanteelta. Kuulin pukusuojista kantautuvan järjestelmäkameran pihahtelun. Kuin nasaalia liverrystä, niin ajattelin. Jäin niille sijoilleni. Pian otin muutaman varovaisen askeleen kohti pukusuojaa, kurkistin raolleen jätetystä ovesta sisään.
Teatterin valokuvaaja, työharjoittelija Neena Villberg vangitsi julistekuvavariantteja Eetusta, Rambosta. Suoritettiin kasvolihasten vääntelyä ja asentotapailua. Järjestelmäkamera äännähteli ja tuossa hetkessä, se mitä tapahtui, rinnastui hytisyttävästi niihin korkeaviritteisiin suunnitelmiin ja premisseihin, joita mielessäni oli läikehtinyt julistekuvan varalle – nykyisyys paiskautui kuopattuja, sikseen jätettyjä luonnoksia vasten kuin kavala dramaturgi törmäyttää juonenkäänteet.
Rauennut julistesuunnitelma valtasi tietoisuuteni sykäys sykäykseltä. Näyttäytyi vielä kertaalleen, ja hetkessä se oli kokonainen – nähtävissä.
Plakaattikuvan keskipisteessä Rambo riippuu vantterasta männynoksasta. Solakat, mutta jäntevät kädet ovat tarttuneet oksaan kuin romaanin kannessa. Roikkuminen on päähenkilöllemme tapa saavuttaa kontrollintunne, kuten hän itse romaanissa ja semminkin näytelmässä toteaa: ”Musta tuntuu usein siltä kuin olisin puoliksi maan sisässä upoksissa, jotenkin syvemmällä kuin muut. Kun riippuu, on ilmassa ja voi antaa jalkojen heilua vapaana. Voi hallita ruumistaan ja hallita painovoimaa. Se antaa niin kuin toivoa. Asioille voi tehdä jotain.”
Tämä on keskiössä. Ympärillä näemme mosaiikkimaisen asettelun, koko tosioloisen henkilögallerian joka aiheuttaa sen muutoksen, jota Rambo yrittää hallita. Komposition monenkirjavuus tukee näytelmän riemastuttavaa sekakoosteisuutta, karnevalistisuutta joka ei kuitenkaan ole silkkaa ilkamointia: julisteen laitamalla salakähmäinen vai tulisikohan sanoa erehdyttävästi salakähmäinen, ikään kuin luimisteleva Risto; häntä lähellä mutta hänestä kuitenkin havaittavasti erillään taivaansiniseen sairaala-asuun puettu Anna, depressioon vajonnut äiti, haalistunut; toisaalla ikääntyneemmät Erkki ja Annikki ruoanlaittopuuhissa, uusien perunoiden parissa nujuten, Erkki herpaantumattoman keskittyneenä kuorintavaiheeseen, veitsi toisessa, peruna toisessa kädessään, Annikki karheapintaiset perunanpesuhansikkaat käsiinsä vedettyinä ja siinä keveässä ”arkisessa välitilassa”, jossa hänen tapaisensa häärijäluonteet miltei keskeytyksettä ovat; sitten hupaisa sivuhenkilöpariskunta, Panu ja Reetta, Panun sylissä nahkapäällysteisiä matkalaukkuja ja kaikenlaista kesänvieton markiisimaista irtaimistoa, Reetta kasvot ärtymyksestä helottaen, ilmeisen tuohtuneena jostakin, läksyttäen puolisoaan tuittupäisenä ja ärähtelevänä niin kuin aina, Panu vuorostaan, arvatenkin, myötätuntoa herättävän alamaisena, sympaattisena ennen muuta siksi että se on tahatonta, kuten kaikki aidosti myötätuntoa herättävä aina on, tahatonta; ja lopuksi seksuaalisesti eksplisiittiseen asuun, toppiin jossa on kainostelematon kaula-aukkoa pynttäytynyt, viekoitteleva Liina.
Mielikuva ravistautuu niin kuin pöytäpinta pyyhitään pölystä.
Raakilemaisehkon komposition heikkous oli harhauttava, liiaksikin korostuva komediallisuus.
Muita heikkouksia ei nähdäkseni ollut.
Lopulta julisteesta ja sen keskeiselementtinä toimivasta valokuvasta tuli oikeinkin väärti, vähintäänkin kelvollinen.
Se huojentaa.
Olimme auttamattomasti myöhässä, ja siksi tässä.
Ensi-iltaamme Kansallisteatterin Omapohjassa on tätä kirjoittaessa kolmisen viikkoa. Harjoitushuoneessa olen jo lukuisia kertoja kokenut täyttymyksellisyyden tuntemuksia, jotka levittävät lämpöä rinta-alaan – nähnyt jonkin, vielä välähdysmäisen ja ohivilahtavan näyttämöhetken, jossa on ollut lopullisuuden tuntua, hetken johon kaikki keskustelut joita olemme kohtauksesta käyneet ja kaikki ratkaisut, niin teknilliset kuin emotionaaliset, ovat kasautuneet. Mielenkiintoista onkin, ettei tuohon täyttymyksellisyyteen liity vähimmässäkään määrin kylläisyyden vaikutelmaa – juuri tästä kehkeytyy se, että kun ryhtyy ohjaamaan tai kirjoittamaan, luomaan, ei loppua totisesti näy.
Siksi jokaisen projektin jälkiporeilussa koittaa aina yksi ja sama ajatus.
On noustava, aina uudestaan.
Jatkettava totuudenetsintää.
Jatkettava – hautaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti