Menneen viikon keskiviikkona Kansallisteatterin Omapohjassa koitti Rambo-performanssin jäähyväisnäytäntö. Olimme työstäneet esitystä syyskuun ensiviikoista pitäen, rakentaneet sitä kuin värikylläistä, uhkean monenkirjavaa freskoa. Laskemattoman monet ajatukset olivat kiinteytyneet teatterikappaleeksi ja Omapohjan näytäntökauden päättyessä, viimeisen esityksen iltana, mieleeni änkesivät asiaankuuluvan melodramaattiset, mahtipontiset ja sentimentaaliset ajatukset. Oli todettava vääjäämätön – päätepiste, loppu.
Yleisön kadottua kotimatkalle teatteritilaan ja sitä ympäröiviin lämpiöihin levisi raatelevan eleginen kaipauksen tuntu. Lavarakenteet purettiin, yksi toisensa jälkeen. Sen seuraaminen kosketusetäisyydeltä oli kammottavaa, suorastaan sietämätöntä: tunsin kuin minuuteni olisi piesty ruhjeille, kuin identiteettini joka oli näinä aikoina niin vahvasti ja erottamattomasti henkilöitynyt Ramboon, mestattaisiin pyövelimäisesti, paljain käsin. Esitystilaa leikkaavat nyörit, joihin oli ripustettu kaikenmoista sekalaisaineksista kesänviettorekvisiittaa tylsäpiikkisestä talikosta metallikorvoon ja juhannusvihdasta kauhtanamaiseen leninkiin, riuhtaistiin alas. Silmiemme edessä teatterintekijöiden ammatillisen tragedian anomalia – persoonani käytävällä viruvissa jätesäkeissä.
Sisälläni muljahti. Herkistyin.
Seuraavana aamuna nukuin myöhään, näin hourailevia unia. Kun viimein havahduin valveille, lekottelin vuoteessani pitkän tovin. Katselin kattoa verestävin kelmu-silmin.
Mielenkuohuni oli talttunut ja kykenin jälleen ajattelemaan selvästi ja määrätietoisesti. Ajatukset toivat lohdun.
Muuan poeettisen kierrätysvirkkeen mukaan olemme olemassa vain toistemme sydämissä. Se, mikä ei tavoita tietoisuuttamme ja elämänpiiriämme, tiedättehän, se maailma ei ole meille todellinen. Kun tämä tikahduttava solipsismi asetetaan teatterintekijöiden ammatillista tragediaa vasten, löydämme jotakin perimmäisen huojentavaa, hoivaavaa ja lohtua tuovaa: jos Rambosta yksikin taiten toteutettu näyttämökuva, replikointi tai koko avartava ja sulostuttavan lämminsydäminen pohja-ajatus, jos jotakin esityksestämme syöpyi katsojakuntamme mieliin, tyhjenevät elegiset tunnot painekattilan tavoin – mitä muuta tämä on, jollei ikuisuuden ilmenemismuoto?
Matka jonka olen kulkenut, ajatustaival, on ollut unohtumaton ja ennen muuta tavattoman opettavainen – koen roihuavaa tarvetta lausahtaa vielä julkisestikin kiitokseni Elinalle, joka soi minun paitsi nähdä hurmaavan läheltä korkealuokkaisen näytelmän kehkeytymisprosessin, myös tilaisuuden vaikuttaa ja ottaa kantaa taiteellisiin sekä dramaturgisiin linjaratkaisuihin. Omapohjan jäähyväisnäytännön jälkeisinä päivinä olen läpikolunnut harjoitusperiodin hyörinässä rustaamiani reunamerkintöjä ja hajamietteitä, koostanut ne yhteen. Näin on muotoutunut jonkinlainen yksityinen maksiimikokoelmani, Teatteriohjaamisen Ensyklika – rykelmä yleisohjeiksi juonnettavia periaatteita, jotka ovat luovuttamattoman kallisarvoisia, päätinpä sitten myöhemmällä uravaelluksellani tukeutua niihin, tai murskata ne.
Todettakoon vielä se, että kun alkukesällä minulle esitettiin toive Rambon Julkisen Työpäiväkirjan kirjoittamisesta, säännönmukaisesta ja kiehtovan omavaltaisesta työstä, se oli osapuilleen parasta mitä juuri silloin saattoi tapahtua. Sittemmin olen blogin suhteen, kivistävän kertautuvasti, epäillyt kaikkea – suurin huolenaiheeni on ollut se, että syvähenkiset ja taideteoreettisiksi äityneet merkintäni ovat ikään kuin ’eriparisia’ itse näytelmän kanssa. Tätä kirjoittaessa ymmärrän duubion järjettömyyden ja mielettömyyden – aiheellista onkin kysyä: mitä samanhenkisyys sitten olisi tarkoittanut?
Uskoakseni tämä osoittaa, vankkumattomasti, että juuri minun tuli luoda Julkinen Työpäiväkirja, kirjallinen punos, koko paperinen universumi.
Näiden merkintöjen maaninen kirjoittaminen avasi patoluukkuni.
Nyt voin hyvin taas.
 |
| Teatterimaailmassa kohtityöntyy toistuvasti mystifioitu määre "ensi-illan taikapiiristä". Kovapintaisena pragmaatikkona ilkeän epäillä, että kyseessä on perustavimmiltaan vain vinha, produktiivinen toimeliaisuus jonka kantaesityksen läheisyys luo, ts. "ilman deadlineja mikään ei koskaan valmistuisi". Oheista otosta olen katsellut hartaan pitkällisesti, kärsivällisesti, etsien vastausta – jotain merkityksellisestä se tuntuu signaloivan, mutta mitä? Tätä mietin yhäkin, saamatta vastausta. |
Viimeisen esityksen iltana, ennen hyvästienjättöä, tapahtui sävähdyttäviä.
Teatterin tyvenelle oli pysäköity syvänsininen farmarimallinen Skoda Octavia, otaksuakseni jokaista piirtoaan myöten sellainen, jolla Rambo uneksijanomaisissa, sykähdyttävissä haaveiluissaan kuvitteli biologisen isänsä kaartavan pihaan.
Katsoin autoa kookkaasta ikkunasta, silmät ymmyrkäisinä, ajatellen: ylimaallinen ilmestys Skoda Octavian hahmossa.
Lausuttuani herkkätuntoiset hyvästit työryhmällemme, heille joihin olin kiivasluonteisen harjoituskautemme aikana niin kovasti kiintynyt, lähdin.
Poikkikadulla pyörteili tuuli.
Kuvittelin kumaran hahmon pakkautuvan autoon ja ajavan tiehensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti