MANIPULOIN TANSSIA

Tempaudumme irti puisevasta realismista. Tanssimalla.

Menneellä harjoitusviikolla työryhmäämme hiljan lyöttäytynyt koreografi Hilppa Lampi vieraili ensimmäisen kerran VRH-harjoitushuoneessa, meidän luonamme. Kotvanen ennen harjoituksia suuntasin alkovimaiseen keittokomeroon mutustamaan täysjyväleipääni. Siellä kohtasin hänet.

Kiinnitin oitis huomiota hänen terävöityneeseen katseeseensa ja muutoinkin sähköistyneeseen olemukseensa. Hän oli silmiinpistävästi herkempi, alttiimpi ja tulisieluisempi kuin varhaisemmalla tapaamiskerrallamme, jolloin vain kahlasimme lävitse lähiviikkojen harjoitusaikataulun ja kävimme melko mitäänsanomattoman keskustelun ylenemättömän pragmaattisissa seikoissa pitäytyen. Havainnoimistani saattoi tosin johtaa harhaan hänen voimakas ja läheltä katsoen hytkähdyttävä kasvomeikkinsä, maski, joka oli kai edeltäneen päiväharjoituksen peruja: korostuskynällä vahvistetut, nypityt kulmakarvat ja poskipäihin levitetty, kalvakammaksi tekevä pakkeli.

Tyystin en kuitenkaan erehtynyt.

Jokin hänessä oli toisin.

Hilpan työtehtäväksi on suotunut »liikelähtöisen teatterin kerrontaelementtien tuominen Ramboon». Liike ja tanssillisuus eivät kuitenkaan suinkaan ole esityksessä läsnä siinä kaikkein tyypillisimmässä ja tunnusmaisimmassa ominaisuudessa – kyse ei ole pelkästään siitä, että toisimme tanssillisuutta kohtaukseen, johon se erottamattomasti kuuluu kuten viinanhuuruisiin bakkanaaleihin, joissa tanhutaan pukahtelevan fagotin, karkeloivan haitarin ja säkkipillin tahdissa. Me tavoittelemme jotakin enemmän. Me olemme kunnianhimoisempia.

Näytelmäkäsikirjoituksen loppupuoliskoon sijoittuu kohtaus, jolle olemme antaneet työnimen ”Juhannus (Well done)”. Joukkokohtauksessa kaikki roolihenkilöt ovat kokoontunet saman pöydän ääreen. He istuvat puutarhatuoleissa idyllisellä patiolla, nauttivat aterioitaan kulinaarisen verkkaisin vedoin.

Kertautuvasti Elina on toistellut, kuinka suunnattomasti häntä puistattaa ajatus siitä, että raahaisimme estradille pitkänmallisen pöydän, puutarhatuolit ja vahakankaisen pöytäliinan. Juuri tämäntyyppisiin kohtauksiin käymme Hilpan kanssa käsiksi – emme halua toisintaa sitä mikä joka tapauksessa jälleen kesällä 2016 nähdään satamääräisissä kesäteatterimontuissa pitkin maita ja vainioita.

Kukkoilemisen ja uhman keskellä minun on kuitenkin esitettävä muuan ennakkovaraus – on todellinen haaste tuoda liike kohtaukseen, joka perusteiltaan rakentuu dialogin varaan. Syvähenkisin keskusteluyhteys näet syntyy siitä, että kaikki ovat aloillaan. Onko tällainen ristiinkytkentä edes mahdollinen?  

Se mietityttää. Näen mielikuvitukseni rajojen piirtyvän.

Tähän.

Jo harjoitusperiodin alkuhämärissä mieleeni uurtui Eetu Sopasen veikeä ja valloittavan kujeellinen kropankäyttö Rambon roolissa. Muiden muassa autokohtauksen 'raakaversiossa' hän kiemurteli takapenkillä ennakoimattomasti ja kaivoi ukkovarpaallaan pelkääjän paikalla kyyhöttävän Riston korvaa. Tulin kirjanneeksi plarin marginaaliin riehaantuneena: »Kun koreografi aikanaan näkee tämän, hänellä tuskin on mitään lisättävää.» Sittemmin kohtaus koki ratkaisevan muutoksen – Rambo siirrettiin takapenkiltä etupenkille, äitinsä Annan viereen. Kukaan ei enää kiusoitellut ukkovarpaalla kenenkään korvaa. Minulle se oli surumielinen hetki.

Näyttelijät sukeltavat liikelähtöisen teatterin perustavanlaatuisiin harjoituksiin. Tätä hetkeä olen odottanut hartaasti ja malttamattomana, ennen muuta siksi, etten koskaan ole ymmärtänyt tanssia. Musikaaleissa minua keljuttaa tavattomasti saumahetket, jolloin tarinankerronta katkeaa sirkusmaisen karnevalistiseen hyppelehdintään ja yhteislauluun, samaten tunnen oloni vaivaantuneeksi koreografialtaan huikaisevimpienkin – kuulopuheiden perusteella huikaisevien, tässä olen kykenemätön näkemään mikä on huikaisevaa ja mikä tylsämielistä – tanssiperformanssien aikana. Ne eivät onnistu nostattamaan minussa sitä kokijan pakahduttavaa hurmaa, jota ilman tuskin mieltäisin elämää elämisen arvoiseksi. Monet teistä takuulla muljauttavat silmiään ja tuhahtavat frustroituneina, mutta jostain syystä tanssi ei valveuta minussa ajatuksia, ja siksi se ei kiinnosta minua. Toisaalta tanssijat tuntuvat julistavan ikään kuin maksiimia luodakseen, etteivät sanat tavoita yhtä syviä – vai kuinkahan sen sanoisi – kosketuskohtia kuin liike. Jos näin on, ei liike tietenkään ole palautettavissa tai harppunoitavissa sanoin. Ehkä juuri tässä on minun ymmärtämättömyyteni liki matemaattisen tarkka kaava. Aina emme voi ymmärtää toisiamme.

Puhummehan eri kielillä.

Hilppa johdattaa näyttelijät harjoitukseen tukeutuen ensin käytännönläheiseen esimerkkiin siitä, millä tavoin liikelähtöinen teatteri auttaa häntä esiintyjänä ja näyttelijänä käsittelemään arkaluontoisia tunteita – pelkoa, epävarmuutta, riittämättömyyttä. Aluke on konkreettinen, ja niinpä se miellyttää minua.

”Jos tunnen oloni ennen esitystä epävarmaksi ja pelokkaaksi, kuten usein tunnen, minä sukellan roolihahmoon kropankäytön kautta”, hän aloittaa. Äkisti Hilppa kupertaa kehonsa ja ottaa muutamia määrätietoisen jämäköitä askelia korpinmustalla tanssimatolla. Pelko, niin kuin ei mikään roolihahmoon kuulumaton, karehdi hänestä. Havainnollistus tuntuu sanovan, että jos roolihenkilön fysiikan tuntee läpikotaisesti, on ajatuskiehnäys yhdentekevää.

Vastaanpanemattomasti mieleeni kuitenkin kohoaa eräs ajatus.

Pelon hälventämisen mahdollistaa takuuvarmasti itseluottamus. Ja eikö itseluottamus jauhaannu juuri siitä, että toistaessaan roolihenkilönsä fyysisiä toimia tulee ikään kuin todistaneeksi itselleen, että vaikka kärsiikin jonkinlaisesta kompleksisesta alemmuudentunnosta, niin siitä huolimatta yhäkin voi tulla, muuttua Häneksi. Itsevarmuudesta taas sukeutuu esiintymisen nautinto. Ja esiintymisestä nauttivaahan on ehta ilo seurata.   

Eikö tämä ole psykologiaa?

Onko liikkeen lumous psykologiaa?

Harjoitusten päätteeksi keräännymme epäsymmetriseen muodostelmaan. Seikkaperäisempi kohtauksiin paneutuminen on jälleen ollut yhtä hurmaa – dramaturgisesta ekstaasistani voisin kirjoittaa loppumattomasti, loppumattomalla vimmalla. Näyttelijät tarjoavat hanakasti ideoitaan ja harjoitushuoneessa vallitsee mukava, välitön työilmapiiri. Omia ajatuksiaan voi esittää kakistelematta ja vailla hiertävää ennakkolaskelmointia. Tunnelma takaa idearikkauden.

On jälkipuinnin aika. Päivä on romahtanut illaksi. Ajatukseni harhailee, katson ikkunasta ulos ja äkkiarvaamatta olen siellä – kuulen tupakannatsan tipahtavan viemäriin, farmarimallisen auton kaukolukituksen helähtävän, sateenvarjoa ravisteltavan. Säpsähdän ajatuksistani Elinan lausuessa loppusanat.

”Useathan ovat udelleet minulta, että miten meillä menee. Minä vastaan heille aina, rehellisesti, että tässä on jotakin erityistä.”

”Vastaan, että minulla on fantastinen porukka.”

Kierrätän katsettani näyttelijöissä. Vaistomaisesti tulen läpikäyneeksi ristivetoiset ajatukseni tanssista, ne avautuvat mieleeni eräänlaisena aistivoimaisena kollaasina.

Lämpö valtaa sydämeni.

Ja tämän kaikkinaisen havainnekuohun keskellä minä nyökkään. 

KARATE-HENKINEN LÄHITAISTELU ON MINUN DRAMATURGINEN HURMIONI

Valtaansa ottava, syvällemenevä oivallus saa alkunsa siitä että tunnustan oman rajallisuuteni ja vajavaisuuteni: minä olen roikkunut fiksoituneesti ja itsepintaisesti tekstissä. Yltiökirjallisena persoonana tunnen kyllä sanallisen ilmaisuvoiman koko uhmakkaassa kirjossaan. Virkkeen, joka sukkuloi jouhevasti rekisteristä toiseen, tekstin sisäisen rytmin ja poljennon ja melodian, parahultaiseen maahan upotetut tapahtumahorisonttia ennestään verestävät yksityiskohdat, vyörytyksen, vyörytyksen… Kielitajuni ja tyylivaistoni lienee raffinoitunutta, mutta minulla ei ole ohjaajan mielikuvitusta. Ja juuri siksi taakse jäänyt uuras ja tuottelias harjoitusviikko oli käänteentekevää oivalluksen aikaa – se merkitsi minulle todellista dramaturgista havahtumista. Näin kosketusetäisyydeltä kohtauksen tempautuvan irti käsikirjoituksen kahleista, heräävän henkiin. Tämä kohotti minut hurmioon, Mahtavaan Epifaniaan.

Käsikirjoitus uhkuu toteutuksellisia mahdollisuuksia. 

Hänelle, joka osaa katsoa.

Kaikista eriskummallisinta ja siten haltioittavinta oli se, että auttamattoman läyhäisenä pitämäni kohtaus osoittautui sovitusvaiheessa pirullisen hedelmälliseksi. Tämän myötä käsitin, ettei näytelmäkäsikirjoitusta ole laatuunkäypää arvioida kuin romaanikirjallisuutta – sen sijaan että antautuisin tekstin vietäväksi kuin ajanvieteromaanin, minun olisi onnistuttava näkemään toteutukselliset visiot, näyttämökuvat, ohjaajan mielikuvitus.  

Kotona kirjaan ylös konekirjoituspaperin marginaaliin vapisevalla käsialalla: joka ikinen kerta, kun vastaisuudessa uppoudun uuteen näytelmäkäsikirjoitukseen, minun totisesti on muistettava tämä.

Minun on muistettava mitä tapahtui tänään.  

Tehdään paluu teatteri-ilmaisullisen valaistumiseni alkuhetkiin, tiistai-iltapäivään, VRH-harjoitushuoneeseen.

Tauoilla ja joutohetkinä olen ottanut tavakseni hiiviskellä huomiota herättämättä Kotikirjailijat-työhuoneen sisäänkäynnin luokse ja ihailla haaveellisesti tätä proosallisen viehkeää työnimikekylttiä. Rutiinistani on varttunut suoranainen riitti – esiteini-ikäisenä kiinnitin huoneeni seinälle nyrkinkokoisilla sinitarramöhkäleillä kookkaan julisteen, muotokuvamaisen otoksen huikentelevaisen omalakisesta kitarataiteilija Jack Whitesta, jonka kanssa yhä nykyäänkin liki päivittäin käyn ajatuksissani rikkaita keskusteluja elämästä ja taiteesta. Messinkilaattaan koverrettu »kotikirjailijat» -nimikkeen katselutuokio on minulle voimaannuttava kokemus. Parempaa tapaa viettää taukoa tuskin onkaan. 

Olen jättäytynyt syrjään. Aikeenamme on edetä yksityiskohtaisempaan kohtausharjoitteluun, ottaa sovituksellisia ensiaskelia. Hypistelen käsissäni asteriskien, nuolien ja kipakoiden reunahuomautusten täplittämää plaria, ja luen kerkeästi kohtauksen, joka pian on työn alla.

Nyt näette saman kuin minäkin: kohtauksessa korventavan kuumana alkukesän päivänä Rambon seinäntakainen naapuri Krisu nyhjöttää valottomassa huoneessaan, suljettujen säleverhojen takana ja tuijottaa kovakatseisesti, hypnoottisen keskittyneenä televisionruutua kädessään peliohjain, jonka nupuroita hän näpelöi tottunein elkein. Krisu vääntelehtii spastisesti, luonnottomassa asennossa sohvalla, johon on pinttynyt joitakin sokeriliemitahroja. Likistyneiden istuintyynyjen taitekohtaan on jäänyt einesmuonien tähteitä ja sirumaisiksi murskautuneita perunalastuja. Verhoilultaan sohva on ehtaa Kierrätyskeskuksen tyyliä – sisustuksellisesti se edustaa mennyttä, jolla ei vielä ole arvoa.

90-lukua. 

Krisu itse on komediallinen sivuhahmo, jonka Vincent Kinnunen tulkitsee antaumuksellisesti – arvelen juuri tämäntyyppisten roolihahmojen muodostuvan ennen pitkää hänen erikoisalakseen. Samaan aikaan kun Krisu tahkoaa aivotonta mäiskintäpeliä, kuulemme lähemmäksi painuvia askelia. Pian huoneeseen lyllertää jotenkin käpertynyt Rambo, joka istuutuu silminnähden turhautuneena Krisun viereen ja tarttuu toiseen peliohjaimeen, paatuneesti ja tervehtimättä.

Koittaa dialogi, jonka huumoripitoisuus sukeutuu toistosta (Krisu hokee kertautuvasti erästä roisia alatyylisyyttä, jonka on määrä paitsi kirvoittaa naurunremakoita, myös kuvastaa sivuhahmon aloitekyvyttömyyttä ja ummehtunutta kyynisyyttä).  Dialogi on nopeasti käyty. Sen päätteeksi Rambo ponnahtaa jaloilleen ja kivahtaa lähtevänsä perheineen kesämökille. Rambo poistuu siivottomasta huoneesta hyvästejä jättämättä. Krisu tuijottaa edelleen rävähtämättömän lumoutuneena televisionruutua. Hänen silmissään on addiktin tunnusomainen, fetisistisen täyttymyksellisen hohde.

Nyt tiedätte mitä kohtauksessa tapahtuu. Nyt näette saman kuin minäkin.  

Elina aloittaa kohtauksen elävöittämisen mullistavalla ohjeella. Hän pyytää kahta näyttelijää »estradille» ja toteaa enteellisesti: »Johdot luikertelevat pelikonsolista teihin. Te olette heijastus, mäiskintäpeli.» Mainion näyttämövision myötävaikutus on elähdyttävä. Näyttelijät keksivät oikopäätä, että »heijastuksessa» voisimme nähdä karate-henkisen, julkeudessaan elegantin lähitaistelun. Muutaman lupauksia herättävän versioinnin jälkeen työryhmä saa briljantin idean: voisiko lähitaistelu myötäillä dialogia? Ennen kuin Rambo on saapunut paikalle, näemme heijastuksessa vain yhden figuurimaisen virtuaalihahmon joka ikään kuin kuivaharjoittelee sähäköitä potkuja ja määrätietoisen linjakkaita lyöntejä – ja silloin kun Rambo istuutuu alas muhkuraiselle sohvalle ja tarttuu ohjaimeen, härmistyy heijastukseen toinen virtuaalihahmo, taistelija, he kumartavat, sitten kuulemme kongin kumean jymäyksen – sitten kaksintaistelu voi alkaa.

Toisen kohtauksen – ja dramaturgisen hurmioni – alkumuoto.

Kamppailun alku on tunnusteleva, hahmot hyppelehtivät pitäen itsensä alituisessa liikkeessä ja iskuvalmiudessa kuin nyrkkeilijät. Dialogin edetessä Krisu mukiloi mäiskintäpelissä säälimättömästi Ramboa, rusikoiden kohtauksen loppuhetkinä maahan nöyryytettynä laonnutta vastustajaansa.

Jo pelkästään alkeismuotoinen, raakilemainen kohtaussommitelma on kaikessa groteskiudessaan ja irvokkuudessaan niin kutisuttavan hulvaton, etten saata sanoa.

Olen mykistynyt. Videopelissä, jonka minä näin yksinomaan sellaisena kuin se näytelmäkäsikirjoitukseen oli kirjoitettu (Plasma TV:n näytölle syttyneenä, grafiikaltaan korkealaatuisena tosioloisena jäljitelmänä), lymysi valtava näyttämösovituksellinen mahdollisuus. Harjoitushuoneessa nikottelen tunkkaista nauruani ja samassa oivallan, kuinka sikeä on tinkimättömän tekstilähtöisyyden varjo.

Illalla hukuttaudun mietelmiini.

Minun on irrottauduttava tekstilähtöisyyden alamaisuudesta. Lehteilen näytelmäkäsikirjoitusta, syvennyn vielä kertaalleen kohtauksiin ja näen ennen kokemattomia häivähdyksiä.

Vapaudun tekstin ikeestä.

Kirjoittamalla.  

AVAINHARJOITUKSIA: ESITTELEN SISIMPÄÄNI JA MIKSI SE ON NIIN RAASTAVAN HÄPEÄLLISTÄ

En saa sinua mielestäni, Fjodor Dostojevski.

Näyttelijät ovat kerääntyneet epäsymmetriseen muodostelmaan harjoitushuoneen lattialle, jota peittää tanssimatoksi kutsuttu yönmusta, liitoskohdista rispaantuvalla, risaisella sähköteipillä vahvistettu alusta. He istuvat aloillaan, polvilumpiot toisiaan kilkatellen, ja kuuntelevat intomielisesti Elinan näkemyksellistä avauspuheenvuoroa. Joukkoomme on lyöttäytynyt myös lukiolaismuusikkokokoonpano, joka tulee pukahtelemaan esitystä tahdittaen – tonaalisesti ja atonaalisesti. Siinä he istuvat ja minä tarkkailen heitä. Samassa yhteishenki tuntuu kipuavan ja etsivän muotoaan: tämä on ensimmäisen harjoitusviikkomme, joten mielle johtuu yksinomaan muodostelmasta.

Hyvinvoivan näkyjä, ajattelen, ja se saa minut myhähtämään varovaisesti.  

Elinan laajakatseiset ja kirkkaat puheenvuorot ovat toimineet harjoituksiemme alkusysäyksenä. Ne kuontuvat hänen näyttämötaiteellisista ja teatterillisista eetoksistaan – periaatteista joita hän takuulla, erivahvuisesti, toteuttaa performanssista toiseen. Eetokset itsessään ovat raikastavan kumouksellisia, ja siitä tunnumme olevan näyttelijöiden kanssa huojahtamattoman yksimielisiä: ylinäyttelemisen pelon kitkeminen ja hienovaraisena johdatuksena toimiva alkulauselma siitä kuinka näyttelijää, joka nauttii esiintymisestä ja ajastaan estradilla, aina nautinnokseen seuraa. Näistä yleispätevistä puheenvuoroista luovimme varsinaisiin harjoituksiin, jotka ovat näennäisesti irrotettuja julkituoduista periaatteista  – näennäisesti siksi että olemme omaksuneet opinkohdat ja toteutamme niitä alitajuisesti. Vaikka kohtauksessa pintatasoisesti kyyristeltäisiin saunanlauteilla ja kyykytettäisiin kiuasta järvivedellä joka kihisee vesikirppuja (tämä kaikki siis ehdottoman miimisesti), häälyvät eetokset haipumattomina kohtauksen ja silminnähtävän toiminnan taustalla – vaikutus on alituinen ja juuri se on Elinan esittämien näkemyksellisten avausten merkitys. Tämän tästä mietteeni palautuvat Dostojevskiin, kirjalliseen ikoniini, tai yhteen heistä: »Kirjailijan tavoitteet eivät koskaan saa rajoittua yksin tarinaan, on oltava jotakin muuta, on oltava jotakin enemmän», vai kuinka hän sen pukikaan, joka tapauksessa täsmälleen sama ohjenuora on laajennettavissa näyttelemiseen ja näyttelijäntyöhön. Ehkä voikin ajatella, että Dostojevskin asettama opinkohta toteutuu Rambossa samoin kuin kaikessa korkealuokkaisessa taiteessa – eetokset värjäävät kohtauksen »taustakankaan» ja vaivihkaisesti, ikään kuin joenuomassa lipuen, tulevat osaksi sitä.

Yhtäkkiä Rambo ei olekaan enää silkastaan näyttämölle tuotu kohtausvyöry.

Se on esitystään suurempi – ja hetkessä meillä ei ole vain tarinaa.

Meillä on jotakin enemmän.  

Koittaa eräänlainen »tilaharjoitus». Siihen antaudun minäkin. Harjoitus itsessään on sangen yksinkertainen: jokainen nousee vuorollaan istuinmuodostelmasta, lattiatasosta. Kapuaa kohti kuvitelmanvaraista estradia, seisahtuu seinän viereen, ravistautuu tai valmistautuu muutoin, sitten ylittää sähköteipillä vahvistetun liitoskohdan, ja tämän tehtyään ei enää koinsyömä esirippu (tämä kaikki siis ehdottoman miimistä) suojaa katseilta – tämän jälkeen on katseiden keskellä, yleisön edessä.  

Koittaa minun vuoroni. Ylitän saumakohdan ja se on aivan kuin pujahtaisin näkyviin budoaarista. Otan muutaman haparoivan askeleen yleisön eteen. Tämän jälkeen on hengitettävä viisi kertaa rauhallisesti ja hoppuilematta, kierrätettävä katsettaan yleisössä, avattava suunsa, rohtuneet huulensa ja lausuttava nimensä kuivantankealla äänellä: Sami Eemil Aleksi Mäkäräinen.

Yleisön edessä seistessäni minulla ei ole esitystä, ei mitään ennalta puntaroitua eikä läpiharkittua dramaturgiaa, johon kääriytyä. Tunnen oloni ajatuksellisesti vaatettamattomaksi. Niin kutsuttu esitykseni muodostuu minun ja katsojakuntani välisestä kohtaamisesta – tilan täyttävät heidän ajatuksensa, jotka koskevat minua, minun hiukan siivotonta habitustani, minun käpertyvää olemustani, ja se on kalseaa ja vastentahtoista, sillä en voi ohjailla heidän kokonaisvaikutelmaansa minusta retorisilla murjaisuilla tai eleillä – minun on vain vastaanotettava heidän katseensa afasiaan ja toimintakyvyttömyyteen köytettynä. Puhetta pitäessäni tunnen aina hallitsevani niitä tuntemuksia, jotka kuulijakunnalleni minusta ja persoonastani varttuvat. Jos huomaan jonkun tarkkailevan minua alta kulmain, jos aistin epäuskoa, saatan ’oikaista’ tilanteen lausahduksella, joka on retorinen mutta joka yhtä kaikki uudelleenrakentaa kontrollintunteen. Juuri tämä tunne on minun pelastautumiskeinoni, siten vuoraan sisimpäni ja siten teen arvostelusta mahdotonta. Siten naamioin itseni.  

Jo esiintymisvuoroni alkuhetkinä mielessäni jauhaantuu vastenmielisyydessään merkillinen tuntemus: esittelen heille sisimpääni. Kysymys todella on oltava vain tunteesta, sillä eihän näin faktisesti ole – minähän vain patsastelen tässä, hengittelen levollisesti sisään ja ulos, ja vaikka ajattelisinkin jotain epäkuranttia ja moraalitonta, nyt ajattelen, he eivät huomaisi sitä – aivan niin, he eivät huomanneet sitä! Väkevät vaistot ovat kuitenkin nujertamattomia, ja siksipä se että tunnen esitteleväni sisimpääni ja viskaavani sen huolettomasti ikään kuin reposteltavaksi, on minulle totta.

Siksi tämä harjoitus on merkitykseltään ohittamaton.

Siksi tämä on Avainharjoitus.

Seistessäni siinä, heidän edessään, valtaa minut raastavaa, kivistävä ja kavahduttava häpeää. Tämä on erityisen mietityttävää.

Kaikki kirjalliset purkaukseni, myös tässä blogissa, ovat olleet määrätynlaista »henkistä strippaamista». Olen vankkumattoman päämäärätietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan sisimpäni näkyväksi – ja noina hetkinä kun huomaan saavuttaneeni tämän tavoitteen, aistin itsekylläisyyden alkuvärehdinnän, estämättömän kitsaan omahyväisyyden… Mutta: seistessäni yleisön edessä ja saavuttaessani tahattomasti ja impulssimaisesti saman tavoitteen, tunnen häpeää.  

Mitä minä häpeän?

Olenko näissä kronikoissa sittenkään rehellinen? Peittääkö tämä kirjalliseen muotoon alistettu »strippaaminen» jotakin? Ja jos, niin mitä? Yritänkö sittenkin, katalasti, valaa teihin vaikutelmaa siitä, että olen syvämietteinen ja suorastaan ylistettävän viisas, että olen Ajattelija? Kun julistan ensin kirjoittavani sisimpäni näkyväksi – ja kun heti seuraavaksi luon viittauksen Fjodor Dostojevskiin, valehtelenko minä silloin? Taas: Pyrinkö minä peittämään jotakin ja jos pyrin, mitä minä peitän? (En usko sen olevan tyhjyyttä, se toki tulisi hakemattakin mieleen, mutta voin vannottaa teille: se ei ole tyhjyyttä!)

Kadulla taivaltaessani otan tuskin askeltakaan ilman etten näkisi itseäni ulkopuolisen silmin, olen hyvin tietoinen kulloisenkin eleeni tuottamasta myötävaikutelmasta. Kirjoittaessani paljastan ajatukseni, fiksaationi, poikkeavuuteni tai vavahduttavan tavanomaisuuteni, maailmankatsomukseni ja luultavasti myös neuroottisuuteni. Sen jälkeen kun nuo keventämättömät virkkeet ovat lukijoilla, ei totisesti ole enää minun käsissäni, minkälaisia ajatuksia ja vaikutelma ne luovat – jostain eriskummallisesti syystä asia ei kuitenkaan huolestuta minua vähääkään. Sen sijaan seistessäni harjoitushuoneessa yleisön edessä, katsoessani heitä vaienneena ja sydän rinnassa pamppaillen, tunnen häpeää.

Mitä helvettiä minä häpeän?

Kysymys jäytää ja kalvaa minua, pitää valveilla. Ja vaikka yritänkin kuopata sitä, niin kehämäisesti, aina uudestaan, se palautuu mieleeni.

Mitä minä pelkään? 

AUTOMATKA, KASTAUTUMINEN VIILEÄÄN JÄRVIVETEEN JA MUITA NÄYTTÄMÖKUVIA

Kiivasluonteisen harjoituskautemme ajallinen alkupiste on 28.8. klo 10 – juuri silloin minä pieksän maantiepyöräni kampea hiljentyneellä väylällä, kaarran aukiolle jota samentaa krapulansininen huuru ja tokkuraisuus, tutkin jonkinlaista lähitienoon info-taulua – aloitamme taltioimalla epilogimaisen loppuvideon, ja minä olen väärässä kaupunginosassa. 

Tietenkin takanani on kehnosti nukuttu työ, yöpöydän ynseän digitaalikellon äärellä valvomista ja iäti luvattomalta tuntuvaa harhailua tyhjässä talossa: vapisevin käsin kulautettuja vesilaseja, epävarmuuden hetkiä (ajattelen liiaksikin, etenkin öiseen aikaan). Pulssini on vauhkoontunut, olen paitsi kalvakka myös epätavallisen, suonenvetomaisen lihassäryn kourissa. Mieleni kehittää vastentahtoisia arkipainajaismaisia, punastumiseen ja luimisteluun vieviä kauhukuvia: Höyryän paikalle tuntitolkulla myöhässä ja silloin, juuri silloin, on tallentumassa nauhalle mestarillinen otto. Lasken käteni ovenrivalle, avaan oven. Astun sisään. Minua katsotaan kuin rikkuria. Kangistavalta nolostukseltani onnistun sopertamaan vain tahmaisen alkutervehdyksen – ”Moi” – muuhun minusta ei ole.  

Tällaisista kuvitelmista voin syyttää vain Veijo Merta ja Petri Tammista. Ehkä siksi tunnenkin Esterinportin karttakuvan edustalla omituista, mutkallevääntynyttä nautintoa. 

Lopulta löydän oikeaan kaupunginosaan, kuvauspaikalle. Satumaisten köynnöskasvien peittämä omakotitalo ja vehmas pihapiiri vastaa jokaista piirtoaan myöten minun ihannettani Kodista – sen luokseenkutsuvuus on jakamatonta. Sisältä kantautuu ääniä, astiat helää. Näen ikkunassa siluetteja ja väläyksiä tutuista hahmoista. Astun sisään.  

Moi. 

Seuraa hyvänsuopa vastaanotto, kerron tragikoomisesta aamuisesta eksymisestäni, mutten mainitse Merta ja Tammista, joiden mieleeni pikiintyneistä, nasakoista päälauseista ammennan lohtua aina kitkerän profaaneina hetkinä. 

Elokuvallisen kerrontalaajennuksen loihtija Elis Lindfors asettelee kameran kiskoon ja huolehtii vakaudesta jonkinlaisen puolimetallisen olkakannattimen avulla. Näyttelijät ovat pynttäytyneet roolivaatteisiinsa, keittiönpöytä notkuu rekvisiittaherkuista, verhot on suljettu ja huoneennurkassa murjottaa irtovalaisin. Aikomuksenamme on taltioida teatterikappaleen lopussa nähtävä, epilogimainen visuaalinen montaasi, jota nimitämme mutkattomasti »loppuvideoksi». Etenemme siis tältä osin täydellisessä epäkronologiassa.

Vaikka audiovisuaalisen alan työläiset halveksivat mystifikaatiota, en lakkaa ihmettelemästä kameran voimaa rajatilasysääjänä. Kun Elis vie sormensa »rec»-painikkeelle ja antaa aloituskäskyn – action! – siirrymme silmänräpäyksessä fiktiiviseen rinnakkaistodellisuuteen. Tämä kuva on vangittu hetkeä ennen ottoa, ja siksipä se onkin pettämätöntä todistusaineistoa elokuvan taianomaisuudesta – huomatkaa erityisesti Vincent Kinnusen (lippalakkipäinen ruutupaitamies) aikamoinen haukotus. 

Kuvauspäivää edeltävinä aikoina mieltäni on kaihertanut eräs asia, jonka olen jo ehättänyt nimittää »epäkronologisuuden varjoksi» tai entistäkin mahtipontisemmin »uhkakuvaksi». 

Tiedämmehän, että kaikki mitä vähämerkityksisimmätkin eleet, että kaikki toiminta oikeastaan suodattuu persoonamme lävitse – luonteenlaatumme värittää ne meille itsellemme ominaisella ja leimaa-antavalla tavalla: ajatellaan vaikkapa aivan hetki sitten suorittamaani tointa, tarkoituksellisen arkipäiväisesti, postinhakua. Kalpin laatikolle, ja hiekan rahistessa jalkojeni alla voimme nähdä kuinka askeleeni ovat lyhyitä mutta tehokkaita ja ikään kuin jänteviä, liikeratani ovat taloudellisia ja »kineettisiä», tämä juontuu urheilutaustastani. Sen sijaan ryhtini on lysähtänyt vuosia jatkuneen istumatyön seurauksena – näin ollen minä kävelen, avaan postilaatikon ja noukin päivälehden kainalooni juuri itselleni ominaisella tavalla, joka taas heijastuu niistä valinnoista, joita olen elämässä tehnyt. Sama koskee henkilöhahmoja. 

Fiktiohahmojen henkilöhistoria ruumiillistuu arkipäiväisessä toiminnassa, ja vaikkemme siihen kiinnittäisikään huomiota, osaamme kyllä panna merkille ne silmiinpistävät hetket, jolloin elekielessä ja kropankäytössä jokin ei täsmää. Juuri tästä syystä hahmon työstämättömyys – epäkronologisuuden varjo – on langeta, paljastua elehdinnässä joka myöhemmin näyttäytyykin hahmolle vieraana. 

Kuvauspäivän jälkeen tuntoni ovat kuitenkin hyväenteiset, kuten niin uskoakseni jokaisella meistä. Aivan kuin näyttelijät olisivat kesänmittaisella omatoimijaksolla tavoittaneet hahmoistaan jotain hyvin keskeistä (hämmästyttävää kypsyyttä he osoittivat jo laatiessaan sepitehahmoluonnehdintoja, ks. ylävalikosta »työryhmä»), aivan kuin teksti olisi jo nostattanut heissä impulsseja, vaistonvaraisia, jotka yhyttävät toimintaan ja harvoin johtavat harhaan. Ilmiselvästi he olivat muodostaneet vankan kokonaisnäkemyksen esittämästään henkilöstä, tämä lienee paitsi heidän tarkkanäköisyyttään ja etevyyttään, myös romaanin vahvuutta.   

Mieltäni möyhentäneet epäilykset raukeavat. 

Erinomainen nurinkäännetty alku.   

Ryhmäpotretin etualalla muikisteleva Eetu Sopanen on Rambo. Lukijani: jos saavutte katsomaan näytelmää joulukuun päivinä, palatkaa myöhemmin tähän otokseen. Suurentakaa se hiirenäpäyksellä ja pohtikaa, millä tavoin roolihenkilöiden »temperamentin ydin» aikaansaa ilmeet ja kasvolihasten asennot, jotka tässä näemme. Voitte ymmärtää täydellistä epäkronologiaa.  

Kuvausten jälkilämmössä mutustamme rekvisiittaherkut. Tiskaan. Tämä viehättävä asumus toiminee myös karonkkamme sijoituspaikkana. Ajattelen kaiken alkavan täältä. 

Ja päättyvän tänne. 

Melskeen tauottua, kuvauspäivän päätteeksi, pidämme ohjaaja Elina Kilkun kanssa lyhykäisen palaverin. Elina toteaa saatteeksi, hykerryttävästi, näytelmäkäsikirjoituksen pitävän sisällään kaikki teatteriohjaajan mitä tyypillisimmät painajaismaiset osatekijät: näytelmässä matkustetaan autossa ja pulahdetaan viileässä, auringonsäteistä kimmeltävässä järvivedessä. Kyseessähän on melko tavanomainen realistisen näyttämösovituksen pulma, joka tarjoaa mahdollisuuden tyylilajin hienovaraiselle murrokselle. Saan tehtäväkseni pohtia automatka-kohtauksen toteuttamista eeppisen teatterin metodiin kääriytyen. Helppotajuisemmin: yleisö voidaan johdattaa kohtaukseen lähtöajatuksella ’nyt rakennamme auton’, joku syöksähtää hakemaan ohjauspyörän sivuuntyöntyneen esiripun kätköistä – realistinen illuusio särjetään, jotta se voisi lopulta rakentua entistä jyhkeämpänä ja hohdokkaampana. Metodin viekkaus onkin siinä, että jostain ihmeenomaisesta syystä se ei ole kuin epävireinen ääni, se ei särähdä.  

Ymmärrän, että oikeastaan kaikki näyttämöllä nähtävä on aina kuvitelmaa. 

Eikä kuvitellulla ole rajoja. 

VOITAN YLEISÖN PUOLELLENI

Kyyhötän kerrostalokolmion keittokomerossa, Järvenpään kaupungissa. Elän ammatillista nousukauttani.

Olen osa Otavan nuortenromaanikilpailun tuomaristoa, edustan nuorta lukijaa, kohdejoukkoamme. Tämä on ilkikurista sikäli, etten ole koskaan myöntynyt pitämään nuoria viiteryhmänäni – niin häpeällistä kuin se onkin tunnustaa, olen pyrkinyt asettumaan heidän yläpuolelleen. Käyttäytynyt kuin vanhuudenheikko, käheä-äänisen karismaattinen mies, naamioitunut sellaiseksi jona halusin tulla nähdyksi. Asustautunut talvisin pitkähelmaiseen villakangaspalttooseen, keväisin popliinitakkiin ja syydvestiin, haikaillut kadotettua maailmaa – keikarimaisimmillani jopa yskinyt ja köhinyt teeskennellen keuhkotautista. Sosioekonominen teatterini on ollut niin viekasta ja omintakeista, ettei sitä ole osattu edes sellaisena pitää.

Itseriittoisesti ja suunnitelmallisesti olen ottanut etäisyyttä nuoriin.

Nyt edustan heitä.

Kumarrun noukkimaan pinkasta käsikirjoituksen, jonka nimiösivulle on rustattu kuivamustekynällä harkittu tuhraus, kuin taitava piirtäjä tekee elävän viivan. Katson kansilehtistä ja maiskuttelen nimeä. Rambo. Minä todella pidän siitä. Paitsi että se sieppaa mielenkiintoni, tunnen sen myös soivan kuin taidokkaan, kaikuefekteillä briljeeraavaan kitaristin niukkaäänisen soolon. 

Käyn käsiksi oikoiseen paperinippuun. Luen ensimmäisen luvun. 

Sanomaton lämpö valtaa sydämeni. Teen kirjaanviennin.

Alku on lumoava. 

Uskon voittajan löytyneen. 

Nadja verhoutui kilpailukandidaattina leikilliseen nimimerkkiin »Harakanvarvas». Tässä kuvassa olen lavastanut mahdollisimman totuudenmukaisesti tilanteen, jossa tartuin Ramboon ensimmäisen kerran, sukelsin sen rinnakkaismaailmaan. Silloin oli ilta ja pimeää kuin kohdussa (suljin uutimet), pöydälläni oli teroitinroskaa ja käsikirjoituksen alle hautautuneita, luonnoslehtiöstä irtirepäistyjä, täyteenkirjoitettuja struktuuripapereita. Kaikin puolin onnistunut lavastus.    

Perusteiltaan Rambo on ihka perinteinen tarina, joka paikallistuu supisuomalaiseen heinäkuiseen kesämökki-idylliin. Kuitenkin henkilövetoisuus ja jokaisessa hahmossa tapahtuva metamorfoosi tekevät tarinasta jotakin enemmän kuin puisevan, realistisen kerrontaperinteen näköalattoman edustajan – Rambo ravisuttanee nuortenkirjallisuutta juuri kertojaminänsä vilpittömyyden johdosta. Kirjoittaja uskoutuu: tekstistä ei karehdi kertojan ”kaksoistietoisuus” samalla tavoin kuin lukuisista muista nuortenromaaneista.

Nuortenromaanikilpailun Jälkikirjoituksessa (Pelastautumissuunnitelma, Otavan Kulma-blogi 13.4.15) totesin voittajakäsikirjoituksessa olevan minulle kaikista ihastuttavinta ja lumovoimaisinta Rambon eriskummalliset ja liki mielitautiset luonteenpiirteet, viat, jotka jo tekstin raakaversiossa olivat orallaan. Päähenkilömme suunnittelee ekoenergialla toimivaa yleismoottoria, jonka on määrä pysäyttää ilmastonmuutos. Arjen tuoksinassa hän tekee riemastuttavia, abnormeja havaintoja. Olin lepuuttanut silmiäni sen niskan nukkaisessa pyörteessä, joka muistutti Whirlpoolin galaksia.

Kuten kaikki uskottavat ja elävät henkilöhahmot kertomataiteessa ja fiktiossa, ei Rambokaan ole mustavalkoisesti ja yksiulotteisesti vain jotakin. Hänen persoonansa kihisee ristiriitoja, aivan kuten meistä jokaisella, hän on niin kokonainen, niin todellinen, että tallustellessani romaanimiljöötä kovastikin muistuttavassa mäntykankaisessa ja tasakasvuisessa metsässä, pysyttelen valppaana, sillä tunnen että minä hetkenä hyvänsä, kuin aaveeksi uskotellun leimahduksen peilityynen järvenpinnan yllä, voin kohdata hänet. Nähdä hänen pyöräilevän, roikkuvan, telmivän.

Kulkevan minua vastaan.   

– Rambo on syntynyt kaikista niistä elämäntarinoista jotka minuun ovat kompostoituneet, esikoiskirjailija Nadja Sumanen toteaa tunnelmantäyteisessä tapaamispaikassamme, Tuomiokirkkoa vastapäätä sijaitsevassa Cafe Engelissä, Helsingin kantakaupungissa.

Minä näen Rambon kernaastikin kirpeänä vastalauseena realistisen romaaniperinteen auttamattoman yksipuolisille ja huokoisille henkilöhahmoille, joissa tahattomasti korostuu niiden fiktiivisyys ja mielikuvituksenvaraisuus – siis se että ne ovat valhetta. Kahlatessani jotakin melko harmitonta lukuromaania suistun murehduttavan usein pohtimaan, totuuteen kurottautuvan ajatusleikin tasolla, että entä jos romaanihenkilöt tempaistaisiinkin tyystin irti tapahtumamiljööstä ja ympäristöstään, entä jos heidän niin kutsutut realistiset kasaumat, jotka kirjailija on antanut heille luonteenpiirteiksi, korvattaisiinkin joillakin toisilla? Muuttuisivatko he, lakkaisivatko he olemasta?

Suivaannuttavan usein vastaus on myönteinen. Tämä todistaa, että lopulta mitään romaanihenkilön »psykologista ydintä» ei ole, on vain joukko realistisia kasaumia. Röykkiöittäin kirjailijan valheita.   

Nadja kurtistaa kulmiaan.

– Lukijana en milloinkaan psykologisoi henkilöhahmoja. Sehän kirjojen luomassa maailmassa juuri onkin ihanaa, ettei niiden tarvitse virheettömästi vastata todellisuutta tai olla todellisia. 

Minun katsantokantani on vallan toisenlainen.Tunnen nimittäin, että minun on vaikea, ellei jopa mahdoton löytää fiktiivisistä rakennelmista lainkaan mieltä tai iloa (huom. en käytä pahaista ja alamaista sanaparia lukemisen nautinto), jollen pohdi niiden hypoteettista, taideteoreettista sanomaa. Tiedän, että joku pitäisi tätä eräänlaisena älyperäisenä rehvasteluna, samoin kuin tiedän myös valtaosan lukijoista näkevän asian toisin, kavahtavan julkilausumaani.

Tavatessamme Nadja tuntuu toistuvasti kuin muistuttavan minua siitä, ettei Rambo lopulta edusta mitään muuta kuin tarinaa, jonka se kertoo. Sen takana ei välkehdi mikään aatevirtaus sen paremmin kuin taideteoriakaan.

On tarkoituksenmukaista ettei sen takana ole mitään. 

Rambo-teatterikappale saa kantaesityksensä joulukuussa 2015 Kansallisteatterin Omapohjassa. Tulevan syksyn ohjelmiston läpivalaisevassa brosyyrissa näytelmää luonnehditaan hauskaksi. Adjektiivissa häilähtääkin näyttämödramatisoinnin uhkakuvankaltainen »toteutuksellinen lankeemus» – Rambon teatterisovituksessa on kiistämättömät riskinsä siihen, että näkemyksellinen ja avartava tarina vääntyy silkaksi hupatukseksi. Harhaviettiseen, perusilmeeltään komedialliseen toteutukseen ovat saartaa jotkin projektimme ’rakenteelliset’ seikat: näyttelijäkaartimme koostuu nuorista ja väistämättä himpun kokemattomista, pitkälti harrasteteatteritaustaisista diletanteista. He esittävät myös huomattavasti ikäistään varttuneempia henkilöitä – räikeimmillään elämäniloa pulppuavia eläkeläisiä. Tällöin näyttelijän tulkinta, kuten tunnettua, nyrjähtää auliistikin karikatyyriksi. Tätä meidän on kartettava viimeiseen kohtaukseen asti, sillä eihän Rambo leikittele semminkään kuin ei ironisoi pohjimmiltaan raskasmielisiä teemojaan.

Kyse on kuitenkin myös tätä esitystä laajemmasta, moniaalle haaroittuvasta ja tungeksivasta ilmiöstä, jota olen ajatuksissani alkanut nimittää kokoonpuristavasti ja hieman umpimähkäisestikin hupatuksen kiroksi.

Esiintyjä–katsojakunta -asetelma on jo perusteiltaan hiostuttavan kiusallinen: sanotaanhan, että lavalle kapuavan taiteilijan on esityksensä alkumetreillä voitettava yleisö puolelleen. Etsimättäkin kimmahtaa mieleeni näyttelijä-imitaattori Jukka Puotilan oivalluskykyinen ja taatusti paikkansapitävä lausahdus: »Tässä ammatissa kolmannes palkasta tulee siitä, kun sinut kuulutetaan ja loput kaksi kolmasosaa kahdesta ensimmäisestä minuutista. Loppuesitys menee kuin omalla painollaan.» Kaikki elämäntilanteet, joissa sosiaaliset roolit on tarkkaan määritelty ja liikkumatilaa vain niukalti, ovat tavalla tai toisella vaivaannuttavia. Ajattelen yleisön puolelleen voittamisen olevan ennen kaikkea näiden rajalinjojen hälventämistä – yleisö on saatava vapautumaan, toisin sanoen heidät on saatava unohtamaan, että he ovat ostaneet tyyriihkön pääsylipun ja nyhjöttävät nyt esiintymissalin pehmyissä istuimissa odottaen malttamattomina, että heitä ’viihdytetään’.

Hersyvä, kumea naurunremakka on tehokkain ja järkkymättömin keino tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Naurussahan on aina myös jotain väistämättömän yhteisöllistä ja lähentävää, ja ehkä juuri tämän vuoksi tietoisesti tai tiedostamatta olemme taipuvaisia antamaan kaikelle vähääkään kielelliselle, läsnäoloon perustuvalle taiteelle komediallisia sivujuonteita. Mietityttävää on myös se, että improvisaatioteatteri, jossa asetelma on entistä kiusaannuttavampi (yleisöhän tietää esiintyjien olevan toivottoman epätoivoisessa tilanteessa, eiväthän he edes ole voineet valmistelleet mitään), näyttää yhtenään lipsahtavan joutavanpäiväiseksi hupailuksi. Syy ei löydy improvisaatiosta taidemuotona – jos sitä edes sellaiseksi sopii kutsua – sinänsä.

Syy löytyy olosuhteista, jotka ympäröivät improvisaatio-irrottelua. 

– Toivoisin äidin, joka saapuu katsomaan näytelmää ADHD-diagnoosin saaneen poikansa kanssa, toivoisin heidän yhdessä tuntevan että heitä on ymmärretty, Nadja toteaa jykevän aforistisesti.

Vaivun ajatuksiini.

Tarinassamme henkilöhahmot uskoutuvat meille, paljastavat sisimpänsä, itsensä. Meidän on lausuttava heille lupauksemme, sanamme: emme saa pettää heidän luottamustaan. Ymmärrän, että juuri hupatuksen kiroja vastaan taisteleminen on maksiimimme, ylin päämäärämme.

Samaan aikaan se on työryhmämme kipupiste.

Heikko kohta.

Otavan nuortenromaanikilpailun voittaneen Nadja Sumasen esikoisromaani, nuortenkirja »jolla on alaikäraja muttei yläikärajaa», Rambo julkaistaan lokakuussa 2015.